VALMISTU HERRAN KANSA

 Olin opiskeluaikanani vuoden Itä-Saksassa, jossa yhteiskunta suitsi uskontokasvatusta. Tarina kertoo, kansalaisesta, joka pysähtyi joulun aikoihin tavaratalon näyteikkunan eteen, jossa oli seimiasetelma. Hän  tokaisi itsekseen: ”Kaikkeen se uskontokin nykyään sekoitetaan”.

Alueella, jossa Luther aikanaan vaikutti, puhalsivat kovin toisenlaiset tuulet. Mennäänkö Suomessa samaan suuntaan? Olemmeko muutamien sukupolvien jälkeen tilanteessa, jossa jossa kristillinen usko koetaan sopimattomana ja halutaan työntää marginaaliin?

 Julkisuudessa on ollut tapaus, jossa hämeenlinnalainen äiti vaatii korvausta siitä, että hän lapsensa kuuli Jumalasta kertovan laulun. Pointti tässä oli se, että koulu ei ollut informoinut asiasta riittävän selkeästi etukäteen. Myönnetään, moniarvoisessa yhteiskunnassa tulee olla pelisäännöt, joiden mukaan toimitaan.

Tapaus on kuitenkin esimerkki siitä, että uskonnonharjoitukseksi tulkittava toiminta koulumaailmassa ja ehkä laajemminkin yhteiskunnassa on joutumassa entistä ahtaammalle. Vaikka hartauksia saa periaatteessa järjestää, asia menee käytännössä vaikeaksi. Hartauksia vastaavien tilaisuuksien järjestäminen voi olla työlästä.

Ikävä asia tässä on myös se, että kanteluiden pelossa ruvetaan varomaan kaikkea kristilliseen uskoon vivahtavaa. Esimerkkinä voidaan mainita kirkkonummelaisen koulun rehtori, joka peruutti Händelin Messias-oratorion esityksen siinä olevien uskonnollisten viitteiden takia.

Itä-Saksassa kirkkojen toimintaa kontrolloitiin. DDR on historiaa, mutta monissa maissa kirkot ovat edelleen ahtaalla ja kristittyjä vainotaan. Me täällä Suomessa saamme kuitenkin edelleen kokoontua rauhassa kirkkoihimme. Emme kuitenkaan voi tuudittautua ajatukseen, että näin tulee ilman muuta jatkumaan. Hyvä ja paha, totuus ja valhe, valo ja pimeys käyvät taistelua keskenään.

Tuttu adventtivirsi alkaa sanoilla ”Valmistu Herran kansa, nyt vastaanottamaan.” On kyse Vapahtajan vastaanottamisesta. Meillä on vielä mahdollisuus tulla yhteen, kuulla sanaa, rukoilla ja mennä  ehtoolliselle. Siis tulla niiden armonvälineiden osallisuuteen, joiden kautta usko syntyy ja vahvistuu.

Mutta meidän on myös valmistauduttava siihen, että kristittynä eläminen voi täällä kotimaassakin käydä aiempaa vaikeammaksi. Siksi on otettava vakavasti Pietarin kehoitus: ”Pyrkikää - - - yhä innokkaammin tekemään lujaksi kutsumuksenne ja valintanne. Kun näin teette, te ette koskaan lankea.” (2.Piet. 1: 10)

Tähän liittyen yksi konkreettinen asia kutsuna uskonharjoitukseen. Adventin aikana on mahdollisuus osallistua aamurukouksiin Isopappilassa. Mitäpä, jos tulisit kerran kokeilemaan. Aamurukoukset pidetään torstaisin 5., 12. ja 19.12. klo 8 - 9. Sitten juodaan aamukahvit.

Tämä on valmistautumista kummassakin edellä mainitussa merkityksessä. Pientä ponnistusta tämä kyllä vaatinee, sillä hidas ja haluton luonto panee hanttiin. Mutta rohkaisisin sittenkin kokeilemaan. Ounastelen, että olet aamurukouksen jälkeen virkeämpi kuin jos olisit jäänyt kotiin.

ONKO REPUSSASI YLIMÄÄRÄISTÄ KANNETTAVAA?

Seurakuntamme teki lokakuun alussa matkan Lappiin, Kairosmajalle. Ohjelmaan kuuluivat päiväretket lähimaastoon ja -tuntureille, esim. Soutajalle. Aamulla tehtiin eväät ja täytettiin termospullot. Pienempikin reppu riitti, sillä niitä täytettiin vain yhden päivän matkaa varten. Pitemmällä vaelluksella täytyy kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä kaikkea pakataan mukaan. Raskaan rinkan kanssa vaellus on vaikeaa.

Kristityn elämää voidaan pitää myös eräänlaisena vaelluksena. Mitä tälle matkalle pitäisi pakata? Koska matka on koko elämän pituinen, kysymys on tärkeä. Sekin on todettava, että meidän reppuumme voi sellaistakin kannettavaa, jota emme ole itse sinne  laittaneet. Mutta jotta jaksaisimme loppuun asti, on repun paino pyrittävä pitämään kohtuullisena. Mitä tämä voisi olla käytännössä?

Ravintoa matkalla pitää olla. Sana, rukous, seurakuntayhteys, ehtoollinen. Siinä on niitä eväitä, joiden varassa  uskonelämä syntyy ja säilyy tai joiden puutteessa se vääjäämättä kuihtuu. Väheksyä ei pidä myöskään ”jokapäiväistä leipää”, joihin Luther laskee ruoan ja juoman lisäksi mm. kodin, omaisuuden, rauhan, terveyden, puolison, ystävät, luotettavat naapurit. Siinä määrin kuin se meistä riippuu, on hyvä vaalia ja suojella kaikkea tätä. Kaikkea ei pidä hengellistää, ajallisellakin elämällä on arvonsa.  

Tärkeätä olisi myös oppia tyhjentämään reppua. Elämä tuo mukanaan huolia ja murheita, sille emme voi mitään. Mutta miten voisimme päästä niistä eroon tai miten voisimme ainakin välttyä niiden kasvamiselta sellaiseksi kuormaksi, joka käy ylivoimaiseksi? Tällaisen taidon omaavaa voitaisiin syystä pitää vähintään yhtä onniteltavana kuin lottovoittajaa.

Raamatussa puhutaan paljonkin huolista ja murheista, ja ne nähdään realiteettina. Mutta samalla meitä kuitenkin kehotetaan: ”Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen.” (1. Piet. 4:7). Samantapainen rohkaisun sana löytyy myös kirjeestä filippiläisille (Fil. 4:6-7). Kristityn onkin opeteltava siirtämään elämän tuomat moninaiset taakat Kristuksen harteille. Saamme ja meidän myös tulee luovuttaa mieltämme painavat asiat rukouksessa hänen hoidettavakseen. Hän on luvannut pitää meistä huolen.

Elämän vaelluksella repussa täytyy olla ravintoa. Täytyy muistaa tankata, jotta energia ei lopu kesken. Mutta aivan yhtä tärkeää on ottaa pois sinne kertyvää ylimääräistä kannettavaa.

 

 

Lyhyt uskonoppi 6: Eläminen kristittynä

Samoin kuin ihmisen elämään yleensä myös kristittynä elämiseen kuuluu oppimisen ja kasvamisen haaste. Pieni lapsi on suloinen, mutta jokelteleva ja konttaava 10-vuotias olisi kipeää katsottavaa. Kasvu kuuluu elämään.

Samalla on muistettava, että kristittynä kasvamisen suunta poikkeaa siitä, mitä ihminen luonnostaan ajattelee. Tähän liittyy Johannes Kastaja sana Jeesuksesta: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.”

Kasteen ja uskon kautta ihminen syntyy uuteen elämään, jonka on määrä vahvistua ja saada enenevässä määrin tilaa ihmisessä. Kysymyksessä on Kristuksen elämä meissä. Hän synnyttää uskon ja pitää sitä yllä. Toisaalta kristityn kutsumus on kilvoitella – sana tulee kilpailemista merkitsevästä kreikan sanasta.

Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka Kristus on uskon alkaja ja täyttäjä, ihmisen on urheilijan tavoin syytä harjoittaa itseään uskossa. On valvottava ja rukoiltava, jotta uskon kohde ja päämäärä pysyisivät näköpiirissä eikä matka keskeytyisi. Tämä on tie, jolla elävä usko säilyy - ei lakihenkisyyttä.  

Uskon ohella toinen tärkeä kristittynä elämiseen liittyvä sana on rakkaus. Suhteessa Jumalaan saamme elää lapsenomaisessa luottamuksessa Jumalan armoon. Tätä on usko. Suhteessa lähimmäisiimme meitä puolestaan velvoitetaan toimimaan heidän parhaakseen. Tätä on rakkaus.

Toisin kuin uskossa tässä ei ole lepäämisen vaan aktiivisen toiminnan paikka. Eron tekeminen on tärkeää sen vuoksi, ettemme pyrkisi kelpaamaan Jumalalle omien tekojemme perusteella. Toisaalta lähimmäinenkään ei saisi jäädä avutta.

Tämä vaara ei ole vähäinen, sillä ihminen on luonnostaan itsekäs olento. Kristittykin kantaa povessaan syntiturmelusta, vaikka se voi kuulostaa vanhanaikaiselta puheelta. Kristitty on samaan aikaan syntinen ja vanhurskas, kuten uskonpuhdistajamme Martti Luther asian ilmaisi.

Apostoli Paavalilla on myös painavaa sanottavaa tästä. Oma itsekäs luonto eli liha hangoittelee, jopa sotii, uudestisyntynyttä mieltä vastaan. Siksi se on ”upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen”, kuten katekismus opettaa.

Tämä on käytännössä valossa vaeltamista, syntien tunnustamista ja anteeksiantamuksen vastaanottamista. Rippiä ja sielunhoitoa ei kannata myöskään unohtaa - sen verran kovaa taistelua joudutaan ainakin välillä käymään. Itse olen saanut niiden kautta monesti rohkaisua.

”Vapauteen Kristus meidät vapautti.”  Omantunnon vapauden säilyttäminen kuuluu kristittynä elämisen edellytyksiin. Omatunto on alati vaarassa joutua orjuuden ikeeseen. Tässä sielunvihollinen ei säästä palavia nuoliaan saattaakseen kilvoittelijan orjallisen hengen valtaan. Tässä on otettava uskon kilpi ja ryömittävä heikkonakin Vapahtajan turviin. Kristityn vapauden eli hyvän omantunnon perustana ei voi koskaan olla mikään muu kuin Kristuksen sovitustyö.

Lutherilla on mainio kielikuva liittyen tähän omantunnon vapauden säilyttämiseen. Omatunto on kuin morsiuskammari, jossa ei saa olla muita kuin sulhanen ja morsian. Kristus on tämä sulhanen ja kristitty on morsian. Kuten kolmatta henkilöä ei ole soveliasta päästää häähuoneeseen, niin ei myöskään lakia saa päästää omaantuntoon.

Onko sitten olemassa jokin kristitylle ominainen tapa elää?  Erottuuko uskova maailmasta tai pitäisikö erottua? Tässä kristityllä on nähdäkseni kiusaus ajautua joko tien vasemmalla tai oikealla puolella olevaan kuoppaan. Siellä missä moraali saa kovin keskeisen sijan, voidaan tulla armottomiksi toisia kohtaan. Toisaalta kilvoittelijan vaarana on mukautua tämän maailman menoon. Paavalin mukaan kristityn tulisi muuttua ja uudistua mieleltään, jotta hän osaisi arvioida, mikä on Jumalan tahto (Room.12:1-2).

Tässä ajassa on paljon sellaista, joka vetää ihmisiä kauemmaksi Jumalasta ja hänen tahdostaan. Siksi kilvoitukseen kuuluu säännöllinen sanan tutkiminen ja rukouselämä. Ilman niitä emme uudistu mieleltämme vaan mukaudumme vääjäämättä yleiseen mielipiteeseen.

Näin tullaankin kristittynä elämisen arkisten rutiinien äärelle. Kuinka usein luet Raamattua ja menet sanan kuuloon? Käytkö jumalanpalveluksessa ja ehtoollisella säännöllisesti? Varaatko aikaa rukoukseen vai rukoiletko vain silloin, kun tunnet siihen erityistä halua?

Realismia on se, että emme tule saamaan aikaan uskonelämän hoitamiseen, vaan se on otettava. Toisaalta tärkeässäkään asiassa moittimisella ei välttämättä saada muutosta aikaan. Itse olen tavannut ajatella, että esim. aamun hiljainen hetki on verrattavissa aamiaiseen. Aamuateria antaa energiaa päivään, jota ilman tulen huonosti toimeen. Jotakin samaa on  armovälineiden käytössä: ne ravitsevat ja antavat voiman kunkin päivän  kamppailuun.

Näissä asioissa pätee vanha viisaus: varjele tapaa, niin tapa varjelee sinut.

-------------

Tämä on Lyhyt uskonoppi -kirjoitussarjan viimeinen jakso. Aiemmat jaksot löytyvät "Kirkkoherran kynästä" -palstalta. Kirjoitusten pohjana olevat Miniripari -podcastit ovat myös edelleen kuunneltavissa, linkki Hämeenkyrön seurakunnan kotisivuilla. Podcastit löytyvät myös Spotify-sovelluksesta hakusanalla ”Miniripari”.

 

 

 

OLYMPIALAISTEN OPETUS

Olympialaiset alkavat tulla päätökseensä. Kivahan kisoja on ollut seurata, vaikka suomalaiset eivät ole saaneet suuremmin tuulettaa.  On myös muistettava pitää omasta liikkumisesta huolta. Pelkkä penkkiurheilu ei kohota kenenkään kuntoa.

OIympialaiset voivat muistuttaa meitä siitä, että samoin kuin urheilijan myös kristityn elämään kuuluu päämäärätietoinen pyrkimys kohti tavoitetta. Perinteinen kristillinen sana ”kilvoitella” tarkoittaa itse asiassa juuri kilpailemista. Kilpaileminen edellyttää puolestaan säännöllistä harjoittelemista, muuten kisan tulos on etukäteen selvä.  

Kirjeessään korinttilaisille Paavali kirjoittaa: ”Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! ” Sitten apostoli jatkaa: ”Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman.” (1.Kor. 9. 24-25)

Tulevan pyhän kirkollisena aiheena on ”Itsensä tutkiminen”.  Se onkin sekä tervellistä että tarpeellista. Siinä määrin hitaita ja mukavuudenhaluisia olemme.  Vaikka henki on altis, liha on heikko. Ei Raamatussa suotta ole kehotuksia - ne ovat parhaaksemme tarkoitetut.

Olemme saaneet pyhässä kasteessa kutsun elämän tielle. Tämä on kutsu juoksuradalle, ei lippu katsomoon. Tästä kristityn nimiä kantavan on syytä muistuttaa itseään, ettei hän tyydy vain kirkon asioiden seuraamiseen, vaan on itsekin kilparadalla.

Nyt siis liikkeelle, olipa kunto parempi tai huonompi!

 

 

LYHYT USKONOPPI 5: MITÄ USKO ON?

 Usko kuuluu tunnetusti kristillisyyden peruskäsitteisiin, mutta mistä siinä oikein on kysymys? 

Usko on siinä mielessä hankala sana, että sillä erilaisia merkityksiä. Voidaan esim. pohtia olemassaolon perimmäistä luonnetta: uskotaanko Jumalan olemassaoloon. Voidaan miettiä, onko  jokin mahdollista: uskonko, että Jeesus on kävellyt vetten päällä. Joskus uskominen saatetaan asettaa tietämisen vastakohdaksi: ”Silloin, kun asioista ei voida tietää mitään varmaa, silloin on vain uskottava.”  Mikään näistä ei ole vielä kristillistä uskoa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Kristillisestä uskosta puhuttaessa on hyvä tehdä teologinen erottelu kahden eri asian välillä. On ensinnäkin ”usko, joka uskotaan” ja toiseksi ”usko, jolla uskotaan”. Ensin mainittu usko (teologiassa käytetään käsitettä fides quae creditur) merkitsee uskon sisältöä. Uskomme, että Jumala on ilmoittanut itsensä, minkä vuoksi hänestä voidaan sanoa jotakin. Uskomme perustuu tiettyihin tapahtuneisiin tosiasioihin, joista Uusi testamentti kertoo. Kristitylle usko ei ole tietämisen vastakohta tai jatke, vaan luottamista Raamatun sanaan. Usko tässä merkityksessä on ilmaistu esim. apostolisessa uskontunnustuksessa.

Jälkimmäinen (fides qua creditur) merkitsee puolestaan sitä uskoa, jolla kristitty tarttuu hänelle tarjottavaan pelastukseen. Tämä ei toki ole ristiriidassa uskon sisällön kanssa vaan pikemminkin edellyttää sitä. Tarkastelun näkökulma on kuitenkin ihmisessä ja siinä, mitä hänessä Jumalan vaikutuksesta tapahtuu. Kun joku esim. kertoo tulleensa uskoon, silloin puhutaan uskomisesta tässä merkityksessä. Tätä uskomisen puolta useimmiten tarkoitetaan, kun usko otetaan tarkastelun kohteeksi. Niin tehdään myös seuraavissa kappaleissa.

Luterilaisessa kirkossa korostetaan, että pelastus tapahtuu ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Tässä usko asetetaan ihmisen omien tekojen vastakohdaksi. Vaarana on, että uskostakin tehdään uusi suoritus tai ihmisessä oleva ominaisuus, jonka perusteella hän tulisi autuaaksi. Ihminen onkin taipuvainen etsimään itsestään uskoa voidakseen tukeutua siihen. Usko itsessään ei kuitenkaan pelasta, vaan Kristus, johon usko tarttuu. Jeesus Kristus on uskomisen asiassa se olennainen asia.  Usko pelastaa, koska se yhdistää syntisen ihmisen ja Vapahtajan.

Kristuksen ja uskon suhdetta havainnollistaa ajatus köydestä ja köyteen tarttuvista käsistä. Veden varaan ja hätään joutunut ihminen voi saada avun, jos hänelle heitetään köysi. Köysi on ulkopuolelta tuleva pelastuksen perusta. Köysi ei kuitenkaan auta, ellei siihen tartuta. Kristus on kuin köysi, joka tuo pelastuksen. Usko puolestaan on kuin tyhjät kädet, jotka tarttuvat köyteen. Tyhjät kädet sen enempää kuin  usko eivät itsessään pelasta, mutta kun  ne tarttuvat pelastavaan kohteeseen, silloin  saadaan apu. Ihminen siis pelastuu  uskon kautta Kristukseen, ei uskon perusteella.

Mutta tämän uskon syntymisessäkin ihmisen tarvitsee Jumalan apua. Ihminen voi ottaa litran maitoa kaupan viileäkaapista, mutta uskoa hän ei voi samalla tavoin ottaa itselleen. Usko on asia, jonka Jumala luo sanansa kautta, missä ja milloin hyväksi näkee. Samoin kuin ihminen syntyy ja synnytetään, samoin on myös uskon syntymisen laita. Prosessi voi olla lyhyempi tai pitempi, enemmän tai vähemmän tuskallinen. Tässä synnyttämisessä evankeliumin sanalla on keskeinen merkitys. ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana” (Room.10: 17). 

Uskomisen vaikeuden kanssa kamppailevaa voi rohkaista se, että sana paitsi julistaa Kristusta, myös vaikuttaa uskon ihmisessä. Ihmisen ei tule odottaa kokemuksia vaan lukea, kuunnella ja tarkastella sanaa Kristuksesta ja ottaa se omakseen – vaikka ei tuntisikaan voivansa uskoa.

Minua on tässä asiassa auttanut seuraava Öivind Andersenin Roomalaiskirjeen selityksen kohta: ”Älä unohda, että oikeus ottaa vastaan Sana ei ole siinä, että se elää meille, vaan siinä, että Jeesus antoi itsensä meidän puolestamme! Tällä tavalla pääset sisälle Jumalan pelastavaan voimaan. ”Kaikkialla, missä evankeliumia julistetaan, luetaan tai mietiskellään, Pyhä Henki vaikuttaa sydämissä. Ja siellä missä ei epäuiskossa käännytä pois, se tulee pelastamaan sen, joka sitä kuulee.”

(Kuuntele myös podcast "Miniripari 5" joko kotisivujen linkistä tai Spotify-sovelluksesta)

 

 

PAKANALLISTEN MYYJÄISTEN KYNNYKSELLÄ

Hämeenkyrössä Heiskalla järjestetään Pakanalliset Myyjäiset sunnuntaina 19.5. Tapahtuman järjestää Noita Ry. Sen tavoitteena on yhdistyksen kotisivujen mukaan ”suomalaisen kulttuuri-, kansan- ja uskomusperinnetietouden säilyttäminen ja opettaminen”. Tapahtuman mainoksen mukaan myynnissä on maanläheisiä käsitöitä, luonnontuotteita, taidetta, yrttejä, mystiikkaa ja magiaa. Luvassa on myös paljon tavanomaisesta poikkeavaa ohjelmaa. Tällaiseksi voinee tulkita ainakin saatavilla olevia hoitoja ja tulkintoja, joiden antajista mainittakoon Noitatohtorit, Öljynoita sekä selvännäkijä – meedio.

Ounastelen, että enemmistölle kansalaisista tämänkaltaiset tapahtumat - joita vuoden aikana järjestetään muuallakin – näyttäytyvät kulttuuritapahtumina, joissa on muinaisuuden ja salaperäisyyden tuomaa eksotiikkaa.  Sitä halutaan mennä aistimaan. Järjestävän tahon puolella lienee kulttuuriväen ohella myös pakanallisiin menoihin osallistuvaa joukkoa, jotka etsivät erilaista riiteistä sisältöä elämäänsä. Kaiketi yhteisöllisyyden kaipuu on yksi syy hakeutua tällaisen muinaisuskonnollisuuden pariin.

Seurakunnan paimenen näkökulmasta tapahtuma herättää myös huolta.  Syy on se, että nämä myyjäiset ovat ”pakanalliset”. Pakanuudella tarkoitetaan Raamatussa sellaista uskonnollisuutta, jossa ei tunneta Jeesusta Kristusta. Evankeliumin julistaminen Kristuksesta ja kutsu sen vastaanottamiseen ovat kuuluneet alusta alkaen kirkon työn ytimeen. Siksi kirkko tekee tänäkin päivänä lähetystyötä, kastaa ja opettaa sekä pyrkii myös tukemaan ihmisten kasvua kristittynä. Tapahtuma, joka luonnehtii itseään pakanalliseksi, on lähtökohtaisesti ristiriidassa tämän tavoitteen kanssa.

Ajassamme on monenlaista hengellistä kyselyä ja etsintää. Osa siitä suuntautuu vanhojen uskomusten suuntaan. Ehkä syynä on joidenkin kohdalla se, että kirkko ei ole kyennyt vastaamaan heidän kaipuuseensa. Tässä mielessä uudet pakanuuden ilmenemismuodot ovat meille myös haaste. Erilaisten henkisyyden muotojen ja uskomusten markkinoilla kirkon tehtävänä on tuoda kuultavaksi Hyvän paimenen ääni:  ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo" (Joh.8:12).

 

 

Lyhyt uskonoppi 4: Jumala on tehnyt sovinnon

 Edellinen "Lyhyt uskonoppi" -blogini käsitteli Raamatun opetusta synnistä ja pahan todellisuudesta. Kirjoitin Aadamin perinnön olevan niin voimakas, että tarvitaan ”toinen vielä väkevämpi”, joka voi voittaa synnin, kuoleman ja saatanan. Room. 5:ssä apostoli Paavali vertaa Kristusta kerta toisensa jälkeen Aadamiin. Samoin kuin yhden ihmisen lankeemuksen myötä synti on päässyt hallitsemaan, samoin Kristuksen kautta on tapahtunut jotakin, millä on merkitystä kaikille ihmisille: heidät on sovitettu ja heidät voidaan vapauttaa kaikista synnin seurauksista

Apostoli tähdentää, että tämä Kristuksen teko on tapahtunut menneisyydessä - kun me vielä olimme syntisiä ja Jumalan vihollisia. Heränneen ihmisen ei tarvitse enää itse yrittää sovittaa syntiään. ”Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” Tässä on kyse ainoastaan lahjan vastaanottamisesta.

Puhe synnin ”siirtämisestä” kytkee apostolin opetuksen sovinnosta VT:iin. Siellä kerrotaan, kuinka kansan syntejä sovitettiin erilaisten uhrimenojen välityksellä. Syntejä tunnustettiin sopivaksi katsotun uhrieläimen luona,  minkä jälkeen eläin lähetettiin pois tai uhrattiin. Tässä prosessissa syntiä tehnyt vapautui syyllisyydestään, kun hänen syntinsä katsottiin siirtyneen uhrieläimeen. UT:n kirjeessä heprealaisille opetetaan, että tämä oli esikuvallista. Jeesus on varsinainen uhrikaritsa, joka ottaa pois maailman synnin.

Puhe uhrista voi kuulostaa alkukantaiselta uskonnollisuudelta, ja siihen voidaan loukkaantua. Eikö Jumala voi antaa anteeksi ilman uhreja? Eikö riitä, että kirkossa puhuttaisiin lähimmäisen rakastamisesta ja annettaisiin ohjeita hyvään elämään? Tällaiseen sinänsä ymmärrettävään pohdiskeluun on löydettävissä näkökulmia teologian ulkopuoleltakin. Kasvatuksen saralla puhutaan usein rakkaudesta ja rajoista. Myös rajoja tarvitaan. Jotakin samantapaista voidaan ajatella olevan sovitusopissa. Olisiko Jumala rakkaus, jos hän katsoisi pahaa läpi sormien?

Kristillisen uskon mukaan Jumala on rakkaus, mutta hän on myös pyhä. Pyhyytensä vuoksi Jumala ei voi hyväksyä vääryyttä. Tämä Jumalan rakkauden ja pyhyyden jännite saa ratkaisunsa siinä, että Jumala ottaa luotujensa synnit itse kantaakseen. Vastaavalla tavalla vanhemmatkin voivat joutua korvaamaan jälkikasvunsa tekojen seurauksia. Heidän rakkautensa ei kuitenkaan yleensä lopu. Siihen profeettakin viittaa sanoessaan: ”Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää?” Ehkä näin kuitenkin joskus käy. Siksi profeetta jatkaa tähdentämällä Jumalan armon rajattomuutta: ”Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. ”

Suostuminen sovintoon, Jumalan armon vastaanottaminen,  ei merkitse sitä, että ihmisestä tulisi synnitön. Kristitty on samaan aikaan syntinen ja vanhurskas. Tämä on syytä pitää mielessä, ettei langeta toivottomuuteen ja epäuskoon. Tavallisessa elämässähän parantuminen merkitsee yleensä sairauden poistumista. Kuume väistyy, ruoka alkaa taas pysyä sisällä jne. Mekin soisimme, että voisimme muuttua paremmiksi ihmisiksi ja saisimme lohdutuksen omasta muutoksestamme. Jumalan tarkoitus on kuitenkin se, että etsimme lohdutuksemme hänen armostaan oman hurskautemme sijasta. Siksi hän pitää omiaan hengessä köyhinä ja Kristuksen armon tarpeessa.

Armossa elämisessä on kyse jatkuvasta syntien anteeksiantamuksen vastaanottamisesta. Luterilaisuudessa ei ole syyttä korostettu ”luettua” vanhurskautta. Ei niin, etteikö Kristus olisi uskossa läsnä ja etteikö hän myös vaikuttaisi meissä uutta elämää. Omantunnon rauhan näkökulmasta on kuitenkin ensiarvoista ymmärtää, että armo on sitä, että meissä olevaa syntiä ei enää oteta huomioon. Kuten edellä todettiin, emme pääse irti synnistä. Kristuksen tähden Jumala ei kuitenkaan enää ”lue” sitä meille. Sitä vastoin hän lukee meille Kristuksen vanhurskauden, se on pitää meitä puhtaina ja pyhinä, vaikka emme sitä itsessämme olekaan.

Tätä merkillistä ja vapauttavaa Jumalan toimintatapaa Luther kutsuu onnelliseksi vaihtokaupaksi. Auttakoon Jumalan Henki meitä ymmärtämään tätä ihmettä entistä syvemmin!

(Teemaan liittyvä podcast: Miniripari 4 / Spotify. Kuunneteltavissa myös srk:n kotisivujen linkin kautta)