sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

POLTTOPISTEESSÄ MIELENTERVEYS

YLE:n uutisissa kerrottiin 13.2., että mielenterveys on noussut suurimmaksi sairauspoissaolon syyksi, ohi tuki- ja liikuntaelinsairauksien. Siitä on tullut suomalaisten uusi kansantauti ja keskeinen kansanterveydellinen haaste.

Työterveyslaitoksen asiantuntijan mukaan ongelma on tunnistettu, nyt pitää tutkia, selvittää ja löytää tehokkaita keinoja asian korjaamiseksi. Työeläkeyhtiön ylilääkärin mukaan ilmiö on nopea ja jyrkkä. Hän uskoo, että tietoisuus lisää oireilun ja työkyvyttömyyden määrää. Kelan tutkimuspäällikön mukaan tietoisuuden lisäksi työolot ovat saattaneet koventua. Jutusta käy ilmi myös se, että työterveyspsykologeja ei ole tarpeeksi siihen tilanteeseen, joka työpaikoilla vallitsee. Uupuneen työntekijän kohdalla suurimpina syinä omaan työuupumukseen olivat huono esimiestyö ja työvuorosuunnittelu.

Jonkinlaista helpotusta herättävänä seikkana jutussa tuli esille se, että suomalaisten mielenterveys ei näyttäisi olevan rapautumassa yhtä jyrkästi kuin se on työkyvyttömyyden syynä. Mutta ilmeistä on, että keskellämme on enenevässä määrin heitä, jotka eivät ainoastaan jaksa työelämässä vaan jotka voivat eri syistä psyykkisesti huonosti. Kansantaloudellisten haittojen lisäksi kyse on aina myös yksittäisen ihmisen ja hänen lähipiirinsä kärsimyksestä, jolle on vaikea laittaa hintalappua.

Tässä tilanteessa haluaisin kirkon työntekijänä nostaa esille yhden evankeliumin ytimestä nousevan rohkaisevan näkökohdan. Meidän Herramme kutsuu luokseen kaikkia työn ja kuormien uuvuttamia. Hän lupaa antaa ihmisen sielulle levon (Matt.11: 28-30). Kreikankielisessä alkutekstissä sielusta käytetään tässä kohdin sanaa ”psyyke”. Tämä mielenkiintoinen yksityiskohta on tekee raamatunkohdasta mitä ajankohtaisimman. On kyse mahdollisuudesta löytää lepo myös psyykeellemme.

Vaikka Raamatun sanoma ylittääkin ajallisen horisontin, se tuo avun myös tähän elämään. Meille luvataan sisäinen rauha, jota voidaan kokea silloinkin, kun elämä koettelee. Evankeliumi on parantava lääke, joka hoitaa eri tavoin särkyneitä - myös mieleltään murtuneita.

Jorma Pitkänen, Hämeenkyrön kirkkoherra

Kuperkeikoilla melkein satavuotiaaksi



Hän tulee vastaan, pitkää käytävää pitkin, punaisella rollaattorilla. Kun onnittelen, hän sanoo: ”Sattuipa hyvin, että olin liikkeellä ja tavattiin.” Hän kutsuu hymyillen sisään. Laitamme punaiset ruusut maljakkoon. Vaihdamme kuulumisia pitkään seisten. Luen antamastani Myötätuulen väen askartelemasta kortista Psalmin 23:6 tekstin:

”Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut jokaisena elämäni päivänä.”



Hän pyytää minua lukemaan sen uudelleen. Luen. Ehdotan josko nyt istuisimme.

Siinä hän istuu. Punaisella tuolilla. Punainen hattu päässä. Syntymäpäiväsankari. Yli yhdeksänkymppinen. ”Punainen on lempivärini”. Seinällä valokuva kotimökistä, punaiseksi maalatusta.

Puhelemme. Hän lausuu runonsa, kauan sitten kirjoittamansa, ulkoa. ”Saanko kirjoittaa sen muistiin?”, kysyn. ”Saat.” Kirjoitan, kun hän lausuu. ”Lue se nyt.” Ja minä luen: ”Anna aina ilon tulla, kun se kuitenkin on sulla…” alkaa tuo runo ja kertoo siitä, kuinka ilo on ihmiselle tärkeää, siitä että kun kohtaa hymyilevän vastaantulijan, murhe saattaa poistua.

Hän muistelee: ”Lapsena heitin ainakin sata kuperkeikkaa peräkkäin. Sanoivat, ennustivat, ettei tuollaisella pyörimisellä vanhaksi elä. - Mutta pieleen ennustivat. Elinpäs.”

Kyselen lisää lapsuudesta. Hän sanoo, että hienoa oli se, ettei isä joutunut sotaan. Puhumme taivaasta, Taivaan Isästä, joka tuntee ilomme ja huolemme. Sanon, että Hän on kanssamme joka päivä. Hän vahvistaa: ”Kyllä on ollut joka päivä.”

Kysyn, saanko siunata hänet. Ja hän laittaa monen työn uuvuttamat kätensä ristiin ja hymyilee, kun luen Herran siunauksen. Hän sanoo: ”Seurakunnastahan nämä oli. Ruusut ja kaikki. Kerro sinne kiitokset!”

”Anna ilon tulla”, mietin astellessani seuraavaan työtehtävään. Pohdin kumpi mahtoi olla siunauksen tuoja, onnittelija vai onniteltu. Taisipa tulla taivaasta. Minulla on ainakin ilonpunainen olo. Tekisi mieli heittää - jos taipuisi - kuperkeikka taikka kaksi.


Pirjo Järvinen
diakoniatyöntekijä