Raamattu puhuu uskon ja epäuskon sekä toivon ja toivottomuuden välisestä kamppailusta. Yksi esimerkki on uskon isäksikin kutsuttu patriarkka Aabraham. Mitä voimme oppia hänestä?
1. Moos. 12:ssa kerrotaan, kuinka
Jumala kutsui Aabrahamin - tällöin hänen nimensä oli vielä Abram. Herra
ilmestyi Abrahamille ja sanoi: ”Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi
kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan.” Herra lupasi tehdä Abrahamista
suuren kansan ja lupaa tälle siunauksen. Aabraham otti sanan tosissaan ja lähti
liikkeelle. Kun hän sitten saapui Kanaaninmaahan Sikemin seudulle, Herran
ilmestyi hänelle uudelleen ja lupasi antaa hänen jälkeläisilleen maan.
Tulevan sunnuntain Vanhan
testamentin tekstistä, 1 Moos. 15, käy ilmi, ettei Aabrahamin ollut kuitenkaan helppo
uskoa siihen, mitä hänelle oli luvattu. Aabrahamin ja hänen vaimonsa ongelmana
oli lapsettomuus. Mistä suuri kansa voisi tulla, jos ensimmäistäkään lasta ei
ole.
Pyhän lukukappaleessa kerrotaan,
kuinka Aabrahamin ja Saaran tilanteeseen liittyvä kipu pääsee ilmoille: ”Mitä
sinä minulle antaisit. Olenhan jäänyt lapsettomaksi ja omaisuuteni perii
damaskolainen Elieser.” Aabraham vielä toistaa tosiasian, jonka valossa tulevaisuus
näyttää synkältä: ”Ethän ole antanut minulle jälkeläistä”.
Ei ole poissuljettua, että Aabraham
kyseli koko synnyinsijoiltaan lähtemisen mielekkyyttä. Silloin kun Herra
ensimmäistä kertaa ilmestyi, kaikki tuntui mahdolliselta. Nyt elämän realiteetit
näyttivät kumoavan sen, mihin oli uskottu.
Tämä Vanhan testamentin kohta on
inhimillisyydessään lohduttava. Se kertoo, että meillä, joita sana kutsuu Aabrahamin
jälkeläisiksi, on myöskin omat epäilymme, kapinamme ja pimeät hetkemme. Näin
voi käydä, vaikka olisimmekin ottaneet Jumalan kutsun tosissaan ja lähteneet
uskon tielle. Joudumme kokemaan, kuinka uskon ja epäusko ikään kuin vääntävät
kättä keskenään. Välillä ei oikein tiedä, kumpi voittaa.
Lohdullista kertomuksessa Aabrahamista
on ennen muuta se, että Jumala uudistaa kerta toisensa jälkeen lupauksensa.
Aabraham tulisi vielä saamaan lapsen, josta tulee hänen perillisensä. Hän saa
kehotuksen katsella taivaan tähtiä. Yhtä suuri tulisi olemaan hänen
jälkeläistensä määrä.
Aabrahamin uskon kamppailu heijastui
ymmärrettävästi myös hänen vaimonsa elämään. Pariskunta toimi oman
ymmärryksensä pohjalta ja katsoi parhaaksi auttaa Herraa. Saara ehdotti, että
hänen palvelijansa voisi synnyttää perheeseen pojan, kun se ei ollut hänelle
mahdollista. Aabraham suostui tähän ja niin sitten syntyi Ismael. Hän ei ollut
kuitenkaan Jumalan tarkoittama lupauksen lapsi.
13 vuotta myöhemmin Herra ilmestyi
jälleen kerran Aabramille ja puhui tämän suuren jälkeläisten määrästä. Abram
sai nimen Aabraham, joka merkitsee kansojen paljouden isä. Saara oli
epäilemättä kuullut Jumalan lupauksista mieheltään, varmaan montakin kertaa.
Nyt hän sai kuulla Jumalan lähettilään sanovan, että hän tulee äidiksi. Tämä
tuntui hänestä kuitenkin mahdottomalta. Siksi hän naurahti itsekseen.
Mikä oli Herran vastaus tähän
reaktioon? Se oli kysymys: Onko Herralle mikään mahdotonta? (1.Ms 18:14) Asiat
etenivät Jumalan aikataulussa, ja vihdoin, Aabrahamin ollessa 100-vuotias, hän
sai suuren syntymäpäivälahjan, Iisakin, lupauksen lapsen.
Meidän on hyvä kiinnittää
huomiota jumalallisten tapahtumien aikatauluun: Jumalan vastaukset voivat
viipyä pitkään. Silloin on inhimillistä epäillä. Mutta on hyvä tietää, että
Jumala voi toteuttaa suunnitelmansa siitäkin huolimatta, että meillä ei ole
uskoa sinapinsiemenenkään vertaa.
Tämä kertoo ainakin siitä, että
ei meitä vanhurskauteta uskomme tähden vaan sen kautta. Ja toiseksi: Jumalan
rukousvastaukset eivät ole kiinni siitä, kuinka vahva meidän uskomme on.
Paavalin mukaan (Room. 4) Aabraham
ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta. Vanhan testamentin
kertomusten valossa tämä ei kuitenkaan näyttäisi pitävän paikkaansa. Siellä
Aabrahamin heikkous tuodaan selvästi esille. Ehkä Paavalia voisi tulkita niin,
että hän katsoi asiaa lopputuloksen näkökulmasta. Aabraham pysyi kuin pysyikin
uskossa, vaikka joutuikin monta kertaa taistelemaan epäilyksiä ja epäuskoa vastaan.
Tämä on mielestäni oikea ja myös
sielunhoidollinen tapa lähestyä asiaa. Sellainen horjuvakin usko kuin
Aabrahamilla oli, riitti. Se on vanhurskauttavaa eli pelastavaa uskoa. Se teki
hänestä jopa ”uskon isän”. Tähän arvonimeen hänet oikeutti se, että hän aina
uudelleen tarttui saamaansa lupauksen sanaan, vaikka sen toteutuminen kestikin.
