Olemme kulkemassa kohti kirkon syntymäpäivää. Kirkko sai
alkunsa ensimmäisenä helluntaina, kun Jumala vuodatti Pyhän Henkensä maailmaan.
Kristillinen seurakunta ei ole vain yksi organisaatio muiden joukossa omine
tavoitteineen ja ohjelmineen. Olemukseltaan kirkko on Jumalan luomus, johon sen
yksittäiset jäsenet liitetään Pyhän Hengen työn kautta.
Tätä kuvaa hyvin Raamatun opetus, jossa seurakuntaa
verrataan Jumalan asumukseen. Samoin kuin vanhat kivikirkot ovat rakennetut
toisiinsa liitetyistä kivenlohkareista, niin Jumalakin liittää seurakunnan
yksittäiset jäsenet Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen. Kirkko on
yhtäältä rakennus, mutta syvimmältään se on yhteisö, jonka Jumala synnyttää
evankeliumin julistuksen vaikutuksesta. Ruumis monine jäsenineen on ehkä tutuin
kuvaus Kristuksen seurakunnasta. Olemme erilaisia, mutta kullakin on oma
tehtävänsä.
Jeesuksen opetuksen mukaan ”tuuli puhaltaa missä tahtoo”. Sana
”tuuli” merkitsee UT:n alkukielellä myös Henkeä. Pyhän Hengen työ ei ole
ihmisen vallassa sen enempää kuin tuulen kesyttäminen. Kirkkomme tunnustuksessa
uskon syntymisestä opetetaankin seuraavasti: ”Sanaa ja sakramentteja välineinä
käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin,
vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Luther puolestaan
sanoo, että hän ei voi uskoa Kristukseen omasta voimastaan, vaan Pyhä Henki on kutsunut
häntä ja valaissut häntä lahjoillaan.
Emme siis voi ottaa uskoa samalla tavalla kuin maito otetaan
kaupan hyllyltä. Saamme kuitenkin pyytää, että Jumala vaikuttaisi uskon omalla
ja toisten kohdalla. Se, mitä ihminen voi tehdä ja mitä tuleekin tehdä, on
etsiytyä evankeliumin kuuloon. Muu on Jumalan käsissä. Siellä missä Raamatun
sanaa luetaan ja kuunnellaan, missä kastetaan ja mennään ehtoolliselle, siellä
Jumala tekee työtään. Kasteeseen ja ehtoolliseen eli sakramentteihin liittyy
sanan lisäksi ulkoinen merkki. Siksi voidaan puhua ”näkyvästä sanasta”.
Käytännön kristillisyyden kannalta seurakuntayhteydellä on
keskeinen merkitys. Vaikka usko on henkilökohtainen asia, se ei ole
yksityisasia sillä tavalla, etteikö siihen kuuluisi olennaisesti yhteys toisiin
uskoviin. Nuoruudessa ja opiskeluaikanani seurakuntayhteys kannatteli heikkoa
uskoani, enkä tule vieläkään toimeen ilman toisia kristittyjä. ”Yksinäinen puu
ei pala pitkään.” Mutta samoin kuin lomittain takassa olevat puut palavat hyvin
ja tuottavat lämpöä, samoin myös yhteen kokoontuminen toisten kristittyjen
kanssa pitää uskonelämää yllä.
Olemme nähneet, kuinka tuuli pyörittää tuulivoimalan
roottoreita ja synnyttää energiaa. Kirkon tehtävänä on olla ”taivaallisena
voimalaitoksena” ja antaa ihmisille sitä, mitä he elämässään tarvitsevat:
uskoa, toivoa ja rakkautta. Käyttövoimana tässä kaikessa on Pyhä Henki. Ilman
häntä roottorit pysyvät paikallaan eikä mitään tapahdu. Meidän vaaranamme
yksittäisinä kristittyinä ja seurakuntina on unohtaa tämä ja tehdä työtä omin
voimin. On muistettava Jeesuksen sana: ”Ilman minua te ette saa aikaan mitään”.
Kirkon vaaroja ovat myös mukautuminen tämän maailman mukaan,
pensistyminen ja elävän uskon kadottaminen. Olin 1980-luvulla vuoden
Itä-Saksassa opiskelemassa. Silloin maan yhteiskunnallinen tilanne oli
sellainen, että kirkko oli ainoa paikka, jossa oli tietty vapaus. Kirkon
helmoissa syntyikin useammanlaista toimintaa. Käytettiin nimitystä ”Kirche von
unten”, eli alhaaltapäin nouseva kirkko. Piispat muistuttivat tuossa
tilanteessa, että kirkko on kaikkia, mutta ei kaikkea varten. Tämä on hyvä
muistaa myös tässä ajassa ja tänä vuonna, kun seurakuntiin valitaan uusia
luottamushenkilöitä. Mistä ehdokkaiden agenda nousee ja mihin he pyrkivät?
Suokoon Jumala seurakuntiimme luottamushenkilöitä, jotka
tuntevat kuuntelevat sekä Jumalan sanaa että tämän ajan ihmisiä. Näin he voivat
tuoda uusia tuulia kirkkoomme. Ehkäpä ihanteeksi voidaan asettaa Jeesuksen
mainitsema ”isäntä, joka runsaasta varastostaan ottaa esiin sekä uutta että
vanhaa.”
