Voiko Jeesuksen ylösnousemusta todistaa?

Pääsiäisen sanoma ”Kristus nousi kuolleista” on siinä määrin radikaali ja normaalin kokemuksen ylittävä, että on lupa kysellä, mihin tällainen usko perustuu. Tässähän ollaan kristillisen uskon ytimessä: ”Ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne.”

Se on selvää, että luonnontieteen keinoin Jeesuksen ylösnousemusta ei voida todistaa sen paremmin kuin luomisenkaan ihmettä. Tässä ollaan tekemisissä asioiden kanssa, joiden toistaminen tai mittaaminen eivät ole mahdollisia. Jeesuksen ylösnousemuksen puolesta on kuitenkin esitetty näkökohtia, joita epäilijänkään ei pidä sivuuttaa.

Ensinnäkin on ilmeinen tosiasia, että Jeesuksen hauta oli tyhjä. Evankeliumien kertomukset poikkeavat toisistaan jonkun verran yksityiskohdissa, mutta tämä puhuu enemmän kertomusten autenttisuuden puolesta kuin se, että ne olisivat täysin yhdenmukaiset. Pääasiasta evankeliumit kuitenkin puhuvat yhtäpitävästi: hauta oli tyhjä.

Jeesuksen ruumista ei löydetty, eivätkä hänen vastustajansakaan voineet kiistää asiaa. Selvää on, että he olisivat tuoneet ruumiin esille viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäiset kristityt alkoivat julistaa Herran ylösnousemusta. Näin he eivät kuitenkaan voineet tehdä, sillä ruumis oli kadonnut. Matteuksen mukaan ylipapit käskivätkin levittää huhua, että opetuslapset olisivat varastaneet ruumiin.

Tässä yhteydessä voidaan mainita myös Jeesuksen käärinliinoihin liittyvä yksityiskohta, jonka Johannes tuo esille. Käärinliinat olivat haudassa sellaisella tavalla, joka tekee mahdottomaksi ajatuksen haudanryöstöstä. ”Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään.” Jeesuksen käärinliinoissa oli jotakin samantapaista kuin kotelossa, josta perhonen on lähtenyt. Pietari lähtikin haudalta pois ihmetellen sitä, mitä oli tapahtunut.

Evankeliumien mukaan naiset olivat ensimmäisinä tyhjällä haudalla ja sitten kertoivat siitä. Jeesuksen ajan yhteiskunnassa naisten sanan painoarvo oli heikko. Juutalaisen lain mukaan naisen todistus ei ollut pätevä. Jos kertomukset ylösnousemuksesta olisivat sepitettyjä, todistajiksi ei missään tapauksessa olisi laitettu naisia.

Jeesus myös ilmestyi opetuslapsilleen useita kertoja. Magdalan Maria sai kohdata ylösnousseen Jeesuksen pääsiäisaamuna haudan luona. Sen jälkeen Jeesuksen kerrotaan ilmestyneen Emmauksen tien kulkijoille sekä Pietarille. Johanneksen mukaan Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen pääsiäispäivän iltana. Viikkoa myöhemmin tämä toistui. Kun apostoli Paavali palauttaa lukijoittensa mieleen kristillisen uskon perusasioita (1.Kor. 15), hän kertoo yli 500 ihmisen nähneen Jeesuksen hänen ylösnousemuksensa jälkeen.

Jeesuksen ylösnousemuksen  todisteista on tässä yhteydessä paikallaan mainita myös Uuden testamentin omasta todistuksesta riippumaton tosiasia. Kristillinen seurakunta syntyi ylösnousemususkon ympärille ja alkoi levitä. Lukkojen takana piileskelevät opetuslapset muuttuivat rohkeiksi todistajiksi. Pienestä alusta kasvoi maailmanlaaja kirkko. Tämän selittää parhaiten se, mistä Raamattu kertoo: ylösnoussut ilmestyi oppilailleen, avasi heille kirjoitukset ja lähetti heidät maailmaan.

On vielä aiheellista pohtia yhtä kysymystä. Missä määrin usko ylipäätään perustuu tosiasioiden hyväksymiseen ja niistä tehtäviin johtopäätöksiin ja missä määrin uskon syntymisessä on kyse jostakin muusta?

Jeesuksen kertomuksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta rikas mies kuoltuaan päätyy vaivan paikkaan. Hän pyytää Isä Abrahamilta, että joku kuolleiden joukosta menisi hänen veljiensä luo varoittamaan heitä. Tähän Abraham sanoi: ”Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.”

Tästä Raamatussa on myös esimerkkejä. Kun Jeesus herätti Marian ja Martan veljen Lasaruksen kuolleista, se ei ollut kaikille myönteinen asia. Ylipapit halusivat surmata Jeesuksen lisäksi myös Lasaruksen, sillä monet juutalaiset uskoivat Jeesukseen hänen takiaan. Edellä myös kerrottiin, kuinka ylipapit laittoivat pääsiäisen jälkeen liikkeelle valheellisen huhun.

Ollaanpa Jeesuksen ylösnousemuksen todisteista mitä mieltä tahansa, on siis ilmeistä, että ne eivät välttämättä saisi ihmistä kääntymään – edes siinä tapauksessa, että ne olisivat kiistattomia. Epäusko on muuta kuin epäily, se ei tahdo uskoa. Syynä eivät välttämättä ole uskomisen älylliset hankaluudet, vaan haluttomuus muuttaa omia ajattelutapoja ja tottumuksia.

Avoimella mielellä olevaa kyselijää Jeesus opastaa omakohtaiselle tutkimusmatkalle: ”Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani.” (Joh. 7:17)

 

ONKO PAHOLAINEN TODELLA OLEMASSA?

 

Törmäämme pahan todellisuuteen jatkuvasti. Uutisia ei ehdi kovin pitkään katsoa, kun saa taas vahvistusta sille, että tässä maailmassa asiat eivät ole kohdallaan. Kuulemme väkivaltaisista teoista, jengiytymisistä, sodista, ihmiskaupasta, talousrikoksista ja muista raskaista asioista.

Pahuus ei ole uskon asia. Mutta mistä se johtuu?

Viimeisimmässä Perjantai-ohjelmassa puhuttiin nuorten väkivallasta.  Studioyleisö näki syyn olevan yhteiskunnassa. Sosiaalisen media nähtiin myös olevan ongelman takana. Lapsiasiavaltuutettu nosti esille syrjäytymisen keskeisimpänä riskitekijänä. Julkisessa keskustelussa on kiinnitetty huomiota myös suomalaisten lisääntyneisiin mielenterveydellisiin ongelmiin. Toki kotien todellisuus vaikuttaa myös lasten ja nuorten tekemisiin.

Silloin, kun puhutaan pahuudesta, kirkolla on paljon sanottavaa. Tai ainakin pitäisi olla. Kristillisen uskon mukaan todellisuuteen, jossa elämme, kuuluvat  ”synti, perkele ja kuolema”.

Kirkkokäsikirjassa erityisesti tämän viikon tekstit puhuvat pahasta. Raamatun mukaan Saatana on enemmän kuin kirosana. Kyseessä on henkivalta, joka taistelee Jumalan hyviä tarkoituksia vastaan.

Tällainen ajatus voi tuntua nykyihmisestä vieraalta, jopa järkyttävältä – kaikista kuulemistamme kauheuksista huolimatta. Ajatus pahasta, jolla on suunnitelma, joka houkuttelee, tekee aloitteen ja jolla on myös valtaa ihmisiin, kuulostaa jotenkin keskiaikaiselta tai naivilta.

Raamatun opetusta paholaisesta ei pidä kuitenkaan ohittaa hymähdyksellä. Jeesus puhuu yhtä itsestään selvänä asiasta sekä Jumalasta että Saatanasta. Hän nimittää Saatanaa murhaajaksi, valheen isäksi sekä tämän maailman ruhtinaaksi. Saatana on kuin väkevä mies, joka vartioi omaisuuttaan. Hänellä on jopa valtakunta.

Tämä on syytä panna merkille senkin vuoksi, että ihmisillä on taipumus syyttää Jumalaa, kun jotakin pahaa tapahtuu. Kysymme miten maailmassa oleva pahuus käy yhteen sen väitteen kanssa, että Jumala on rakkaus. Tähän ei varmaankaan olekaan patenttivastausta. Mutta on ehkä unohdettu, että todellisuuteen kuuluu myös Jumalaa vastustava voima, joka turmelee elämää.

Raamatun mukaan paholaisen toiminta ei rajoitu vain siihen, että hän viettelee ihmisiä pahaan. Hän tekee myös kaikkensa torjuakseen Jumalan pelastavan sanan vaikutuksen maailmassa. Paholainen pyrkii nyppimään evankeliumin sanan ihmisen sisimmästä heti, kun se on kylvetty sinne. Hän kylvää rikkaviljaa hyvän siemenen sekaan.

Paholainen täyttää myös hanakasti hengellisen tyhjiön. Jeesus kuvaa sitä näin: ”Kun saastainen henki lähtee ulos ihmisestä, se harhailee autiolla seudulla ja etsii lepopaikkaa, mutta ei löydä. Silloin se päättää: ”Minä palaan kotiini, josta lähdin”.  Jeesuksen mukaan se ottaa tyhjillään olevaan kotiin mukaansa seitsemän vielä pahempaa henkeä. Lopulta ihmisen samoin kuin tila on pahempi alussa.

Tämä on vakava sana omalle ajallemme.

Ihmisen sydän ei voi olla tyhjä. Se täyttyy aina jollakin. Jos kansa unohtaa Jumalan, silloin koko yhteiskunnassa alkaa tapahtua pahoja asioita.

 Kansamme on aikanaan tullut kristillisen uskon vaikutuspiiriin, ja sen myötä olemme saaneet monenlaista siunausta. Monien mittareiden mukaan olemme kuitenkin vieraantumassa kristillisestä uskosta. Kastettavien määrä on vähenemässä. Eräänlainen uskontoallergia on saanut enenevässä määrin tilaa.

Uskonnonvapauttakin tulkitaan helposti väärin. Se antaa mahdollisuuden uskonnon harjoittamiseen, mutta sitä tulkitaan helposti vapautena uskonnosta. Yhtenä esimerkkinä on se, että kouluissa ja päiväkodeissa on aiempaa vaikeampaa toimia. Hartaudellisten tilaisuuksien pitäminen on käytännössä hankalaa, koska se vaatii usein työläitä järjestelyjä.

Nyt on kysyttävä: Jos Jumalan sanan opetukset eivät ohjaa kansaa, niin mikä sitä sitten ohjaa? Kristillisen uskon piiristä irrottautuminen merkitsee tyhjäksi huoneeksi tulemista. Mikä silloin täyttää kasvavan tyhjiön? Seitsemän pahempaa henkeäkö?

Raamatun mukaan ei ole olemassa neutraalia ei kenenkään maata. Tässä maailmassa hyvä ja paha taistelevat keskenään. Tämän myös kokemus vahvistaa.

Kristittyinä meidän on rohjettava puolustaa sitä uskoa, jonka hedelmistä olemme tähän asti saaneet nauttia. Näkyvissä olevien karvaiden hedelmien kypsymisen pitäisi herättää meidät ennen kuin on liian myöhäistä.

Paholainen kyllä vartioi linnaansa ja omaisuuttaan ase kädessä. ”Mutta jos toinen vielä väkevämpi hyökkää hänen kimppuunsa voittaa hänet, tuo väkevämpi ottaa häneltä aseet ja varusteet, joihin hän luotti, ja jakaa saamansa saaliin.”

Rukoilkaamme ja tehkäämme omalla paikallamme voitavamme, jotta Jumalan sana saisi edelleen tilaa yhteiskunnassamme ja ennen muuta lasten ja nuorten parissa.

 

 

 

KIRKONKELLOT SOIVAT TUKEA UKRAINALLE PE 24.2. KLO 12

 Ensi perjantaina tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun Venäjä aloitti hyökkäyssotansa Ukrainassa. Venäjä on toimillaan ajanut Ukrainan ennen näkemättömään ahdinkoon ja asettanut kyseenalaiseksi sääntöihin perustuvan järjestyksen maailmassa. Saamme jatkuvasti kuulla uusia hätkähdyttäviä uutisia siitä, miten häikäilemättömästi hyökkääjä on toiminut. Samalla Venäjä on pilannut kansainvälisen maineensa ja saanut hylkiövaltion leiman.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat ovat kutsuneet seurakunnat ympäri Suomen osoittamaan tukeaan Ukrainalle Venäjän Ukrainaan hyökkäämisen vuosipäivänä 24.2.2023.
Tällöin kirkonkellot ympäri Suomen soivat tukea Ukrainalle. Näin tehdään myös Hämeenkyrössä.

Kelloja soittamalla osoitamme symbolista tukea Ukrainalle. Emme hyväksy Venäjän politiikkaa, vaan tuemme Ukrainaa ja ukrainalaisia. Meitä kutsutaan rukoilemaan sodan loppumisen puolesta ja auttamaan ukrainalaisia mahdollisuuksien mukaan. Taloudellista tukea voi antaa Ukrainassa toimiville avustusjärjestöille. Suomeen saapuneisiin ukrainalaisiin on suhtauduttava ystävällisesti ja kunnioittaen.  

Meidän on hyvä rukoilla myös oman maamme ja sen esivallan puolesta. Vaikka varsinaista sodan uhkaa ei tällä hetkellä olekaan, joudumme varautumaan erilaisiin yhteiskuntaa häiritseviin toimiin. Päättäjät joutuvat toimimaan vaikeasti ennakoitavissa olosuhteissa monenlaisten paineiden keskellä. Siksi heitä on muistettava omassa ja yhteisessä rukouksessa.

Rukoilkaamme myös kirkkomme ja oman seurakuntamme puolesta, että voisimme kristittyinä pitää esillä sitä valoa, joka loistaa synkimmässäkin pimeydessä.

Rakastava Jumala,
joka pidät kädessäsi koko maailmaa,
suojele kaikkia sodan jalkoihin joutuneita,
huolen ja pelkojen pyörteisiin vajonneita,
lohduta haavoittuneita ja kotinsa menettäneitä.
Siunaa ja varjele kirkkoasi sodan keskellä.

Anna sen olla lohdutuksen lähde ja turva kaikille ihmisille.
Anna seurakunnille rohkeutta puhua totuuden sanoja.
Anna rakkautesi valon loistaa pimeyden keskellä kuin majakka,
joka ohjaa kotiin.

 

 

TRANSLAKI JA ALAIKÄISET

Yhteiskunnassamme on viime vuosina noussut aiempaa voimakkaammin esille näkemys, jonka mukaan ihmisen pitäisi voida itse määritellä oma sukupuolensa. On tahdottu erottaa fyysinen todellisuus ja se, millaiseksi ihminen itse kokee itsensä. Yhtenä esimerkkinä tästä on translaki, jonka eduskunta hyväksyi 1.2. Lain myötä juridisen sukupuolen voi vahvistaa oman selvityksen perusteella. Aiemmin asiassa vaadittiin myös lääketieteellinen selvitys.

Vaikka sensitiivisyys on paikallaan seksuaalieettisissä kysymyksissä, on seksuaalista tasavertaisuutta ajavien liikkeiden näkemyksiä lupa arvioida kriittisesti. Erityisesti on syytä olla huolissaan lasten ja nuorten puolesta, joiden seksuaalinen identiteetti on vielä kehitysvaiheessa. Nyt tehty päätös koskee täysikäisiä, mutta em. liikkeiden pyrkimyksenä on laajentaa päätös koskemaan myös alaikäisiä.

Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltiala sanoo, ettei ikärajaa pidä laskea. Perusteluna on se, että nuoruusiässä identiteetin  rakentaminen on vasta käynnissä eikä kehityksen lopputulos ole tiedossa, ei myöskään nuorella itsellään. (HS 27.1.) Kaltialan mukaan on vanhastaan tunnettua, että jotkut lapset identifioituvat jossain vaiheessa vahvastikin toiseen sukupuoleen. Neljä viidestä vastakkaiseen sukupuoleen identifioituneesta lapsesta kokee kuitenkin taas murrosiässä toisin. Siksi on viisasta seurata tilannetta, antaa lapselle kasvurauha ja hoitaa perheen ahdistusta ja mahdollisia liitännäisongelmia. Kaltialan puheenvuoro on mielestäni järjen ääni helposti  tunteisiin menevässä keskustelussa. 

Kirkon tehtävänä tässä maailmassa on tulla kärsivien rinnalle - omista lähtökohdistaan käsin. Ihmisen elämässä seksuaalisuuden alueella olevat taakat ovat niitä raskaimpia, millaisia ne sitten ovatkin. Seurakunta on tarkoitettu särkyneiden majataloksi, jossa myös seksuaalisuutensa kanssa eri tavoin kamppailevat voivat tulla hoidetuiksi.

Meille kaikille kuuluu Herran sana: ”Tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”

Elämää kristittynä 3: Valppauden välttämättömyys

 

”Talvi pääsi yllättämään!” Tällaista saa vuodesta toiseen kuulla, kun kesärenkailla luistellaan ensilumilla. Kuinka jaksavat kotisi palovaroittimet? Onko pattereissa virtaa, koska testasit viimeksi?

 Ei ole helppoa pysyä valppaana arkisen elämän kiireiden keskellä, tärkeätkin asiat voivat unohtua.

Kirkkovuoden lopussa sinua ja minua muistutetaan valppauden tärkeydestä. Jeesus kehottaa meitä painokkaasti valvomaan elämäämme. ”Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen. Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko.”

Käytännössä valvominen merkitsee ensinnäkin sitä, että pysymme Sanan oppilaina, pidämme kiinni rukoushetkistä, emme anna kirkkotien nurmettua ja etsiydymme ehtoollispöytään. 

Auto ei kulje ilman bensaa, kännykkä ei toimi, jos sitä ei lataa. Ja me emme jaksa montakaan päivää, jos emme syö säännöllisesti. Uskonelämäkin tarvitsee polttoainetta, virtaa, ravintoa – muuten elämä heikkenee ja viimein loppuu.

Valvominen on toiseksi sitä, että vältämme sellaista, joka vie meidät kauemmaksi Jumalasta. Meillä on heikkoutemme ja pimeät puolemme. Niitä ei pidä aliarvioida eikä niiden kanssa pidä leikitellä. Kokemus lienee osoittanut, ettei tämä ole turhaa puhetta. Sodassakin vihollinen tulee siitä kohdasta, missä puolustus on heikoin.

Kun tiedämme heikkoutemme, on syytä toimia kuten vartiomies sodassa. Hän ei ala itse ampua, vaan hälyttää apua. On opittava kääntymään heti Kristuksen puoleen ja pyydettävä, että hän ottaa kiusauksilta voiman pois.

Jos lankeamme, saamme pyytää, että hän auttaa meitä taas uuteen alkuun  - ja sen hän on myös tekevä, jos emme pakene hänen luotaan ja jää epäuskoon. Älä jää tuleen makaamaan. Kristus tahtoo armahtaa sinua aina uudestaan,  laskematta kertoja.

Valvominen on myös sitä, että muistamme, mikä on elämämme varsinainen tarkoitus: Jumalan ja lähimmäisen palveleminen. Vaaranamme on mukautua tämän maailman menon mukaan, keskittyä puhtaasti ajallisiin askareisiin, elää itsellemme.

Vaikka valvominen kuulostaa ehkä raskaalta, on se kuitenkin sana, joka on elämän puolella.  Se ei ole harmaa tai musta sana, vaan vihreä. Se ei ole painava haarniska vaan pikemmin kuin tyköistuva suojapuku.

Valvova asenne on iloisen kristillisyyden lähtökohta, valvomattomuus vie puolestaan alakuloon. Valvominen ei siis ole tärkeää ainoastaan sen vuoksi, että saavuttaisimme uskon päämäärän. Se on tärkeää myös siksi, että voisimme elää hyvää elämää tässä ajassa.

Tarkistapa kotisi palovaroittimien kunto ja tee tarvittavat toimet, jos ne ovat jääneet tekemättä!

ELÄMÄÄ KRISTITTYNÄ 2: USKON JA EPÄUSKON KÄDENVÄÄNTÖÄ

 Raamattu puhuu uskon ja epäuskon sekä toivon ja toivottomuuden välisestä kamppailusta. Yksi esimerkki on uskon isäksikin kutsuttu patriarkka Aabraham. Mitä voimme oppia hänestä?

1. Moos. 12:ssa kerrotaan, kuinka Jumala kutsui Aabrahamin - tällöin hänen nimensä oli vielä Abram. Herra ilmestyi Abrahamille ja sanoi: ”Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan.” Herra lupasi tehdä Abrahamista suuren kansan ja lupaa tälle siunauksen. Aabraham otti sanan tosissaan ja lähti liikkeelle. Kun hän sitten saapui Kanaaninmaahan Sikemin seudulle, Herran ilmestyi hänelle uudelleen ja lupasi antaa hänen jälkeläisilleen maan.

Tulevan sunnuntain Vanhan testamentin tekstistä, 1 Moos. 15, käy ilmi, ettei Aabrahamin ollut kuitenkaan helppo uskoa siihen, mitä hänelle oli luvattu. Aabrahamin ja hänen vaimonsa ongelmana oli lapsettomuus. Mistä suuri kansa voisi tulla, jos ensimmäistäkään lasta ei ole.

Pyhän lukukappaleessa kerrotaan, kuinka Aabrahamin ja Saaran tilanteeseen liittyvä kipu pääsee ilmoille: ”Mitä sinä minulle antaisit. Olenhan jäänyt lapsettomaksi ja omaisuuteni perii damaskolainen Elieser.” Aabraham vielä toistaa tosiasian, jonka valossa tulevaisuus näyttää synkältä: ”Ethän ole antanut minulle jälkeläistä”.

Ei ole poissuljettua, että Aabraham kyseli koko synnyinsijoiltaan lähtemisen mielekkyyttä. Silloin kun Herra ensimmäistä kertaa ilmestyi, kaikki tuntui mahdolliselta. Nyt elämän realiteetit näyttivät kumoavan sen, mihin oli uskottu.

Tämä Vanhan testamentin kohta on inhimillisyydessään lohduttava. Se kertoo, että meillä, joita sana kutsuu Aabrahamin jälkeläisiksi, on myöskin omat epäilymme, kapinamme ja pimeät hetkemme. Näin voi käydä, vaikka olisimmekin ottaneet Jumalan kutsun tosissaan ja lähteneet uskon tielle. Joudumme kokemaan, kuinka uskon ja epäusko ikään kuin vääntävät kättä keskenään. Välillä ei oikein tiedä, kumpi voittaa.

Lohdullista kertomuksessa Aabrahamista on ennen muuta se, että Jumala uudistaa kerta toisensa jälkeen lupauksensa. Aabraham tulisi vielä saamaan lapsen, josta tulee hänen perillisensä. Hän saa kehotuksen katsella taivaan tähtiä. Yhtä suuri tulisi olemaan hänen jälkeläistensä määrä.

Aabrahamin uskon kamppailu heijastui ymmärrettävästi myös hänen vaimonsa elämään. Pariskunta toimi oman ymmärryksensä pohjalta ja katsoi parhaaksi auttaa Herraa. Saara ehdotti, että hänen palvelijansa voisi synnyttää perheeseen pojan, kun se ei ollut hänelle mahdollista. Aabraham suostui tähän ja niin sitten syntyi Ismael. Hän ei ollut kuitenkaan Jumalan tarkoittama lupauksen lapsi.

13 vuotta myöhemmin Herra ilmestyi jälleen kerran Aabramille ja puhui tämän suuren jälkeläisten määrästä. Abram sai nimen Aabraham, joka merkitsee kansojen paljouden isä. Saara oli epäilemättä kuullut Jumalan lupauksista mieheltään, varmaan montakin kertaa. Nyt hän sai kuulla Jumalan lähettilään sanovan, että hän tulee äidiksi. Tämä tuntui hänestä kuitenkin mahdottomalta. Siksi hän naurahti itsekseen.

Mikä oli Herran vastaus tähän reaktioon? Se oli kysymys: Onko Herralle mikään mahdotonta? (1.Ms 18:14) Asiat etenivät Jumalan aikataulussa, ja vihdoin, Aabrahamin ollessa 100-vuotias, hän sai suuren syntymäpäivälahjan, Iisakin, lupauksen lapsen.

Meidän on hyvä kiinnittää huomiota jumalallisten tapahtumien aikatauluun: Jumalan vastaukset voivat viipyä pitkään. Silloin on inhimillistä epäillä. Mutta on hyvä tietää, että Jumala voi toteuttaa suunnitelmansa siitäkin huolimatta, että meillä ei ole uskoa sinapinsiemenenkään vertaa.

Tämä kertoo ainakin siitä, että ei meitä vanhurskauteta uskomme tähden vaan sen kautta. Ja toiseksi: Jumalan rukousvastaukset eivät ole kiinni siitä, kuinka vahva meidän uskomme on.

Paavalin mukaan (Room. 4) Aabraham ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta. Vanhan testamentin kertomusten valossa tämä ei kuitenkaan näyttäisi pitävän paikkaansa. Siellä Aabrahamin heikkous tuodaan selvästi esille. Ehkä Paavalia voisi tulkita niin, että hän katsoi asiaa lopputuloksen näkökulmasta. Aabraham pysyi kuin pysyikin uskossa, vaikka joutuikin monta kertaa taistelemaan epäilyksiä ja epäuskoa vastaan.

Tämä on mielestäni oikea ja myös sielunhoidollinen tapa lähestyä asiaa. Sellainen horjuvakin usko kuin Aabrahamilla oli, riitti. Se on vanhurskauttavaa eli pelastavaa uskoa. Se teki hänestä jopa ”uskon isän”. Tähän arvonimeen hänet oikeutti se, että hän aina uudelleen tarttui saamaansa lupauksen sanaan, vaikka sen toteutuminen kestikin.

 

Kiitos parantaa näkökykyä!

 

”Kiittämättömyys on maailman palkka!” Ehkä olemme joskus olleet tilanteessa, jossa olisimme odottaneet kiitosta, mutta sitä ei kuulunut. Sellaisesta tulee kurja olo.

Raamattu kertoo 10 spitaalisesta, jotka Jeesus paransi erikoisella tavalla: lähettämällä heidät pappien luo. Näiden tehtävänsä oli arvioida ihmisen terveydentila. Matkalla pappien luo spitaaliset parantuivat. Kuitenkin vain yksi heistä palasi kiittämään Jeesusta.

Syy tähän jää arvailujen varaan. Luulisi, että ainakin tuollaisessa tilanteessa ihminen havahtuisi kiittämään Luojaansa.  Niinhän se kuitenkin on, että kiitos unohtuu helposti. Kodeissakin olisi varmaan viihtyisämpää, jos sana ”kiitos” olisi ahkerammassa käytössä. Työpaikolla olisi parempi ilmapiiri ja töihin olisi mukavampi mennä.

Osaanko minä kiittää Jumalaa hänen lahjoistaan? Antaa kiitosta ja tunnustusta toisille?

Lähdemme luonnostaan siitä, että elämän hyvät asiat kuuluvat meille, ne ovat ikään kuin oikeutemme. Tällaista hyvää ovat rauha, ruoka, vakaat olot, terveys, terveydenhuolto, koulutus, perhe, ystävät, sukulaiset. Ja kuitenkin - ne ovat Jumalan lahjaa. ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä.”

Nyt kun Venäjä on käynyt sodan tielle, energian saanti on hankaloitunut ja ruuan hinta noussut; nyt kun meillä on Koronan myötä kokemus siitä, että sosiaalinen elämäkin voi estyä, nyt toivottavasti havahdutaan: vakaat olot, rauha, ruoka, yhteys toisiin ja monet muut hyvät asiat eivät sittenkään ole itsestään selvyyksiä.

Psalmin 103 kirjoittaja kirjoittaa ”Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.” Tämä on tarpeellinen muistutus, ja siitä vaarin ottaminen voi muuttaa kokemustamme elämästä. Avaahan se alati myönteisiä näkymiä monien kurjien asioiden keskellä. ¨

Harjoitellaan siis kiittämistä huolista ja murheista huolimatta! Se parantaa silmätippojen tavoin näkökykyämme.

Ja muistetaan sanoa kiitoksen sana oikeaan aikaan myös toisille. Se tuo valonsäteitä heidän elämäänsä.