Rippikoulun kertausharjoitukset 6: Nasaretin mies ja ristin salaisuus

 

Tällaisena aikana, jolloin kansainvälinen kriisi horjuttaa ihmisten perusturvallisuutta, kirkon tehtävänä on kulkea ihmisten rinnalla ja rohkaista heitä. Olennaista on huolehtia edelleen hyvin omasta perustehtävästä. Siihen kuuluu myös kristillinen opetus. Siksi jatkan kristillisen uskon perusteiden käsittelyä.

Voidaan varmasti olla yhtä mieltä siitä, että Jeesus Nasaretilainen on yksi suurista uskonnollisista opettajista. Mutta onko hän vielä jotakin enemmän? Tästä riippuu myös se, onko kristillinen usko yksi lajike uskontojen buffet-pöydässä vai onko kyseessä kattaus, jolle ei ole vastinetta. Seuraavassa otan esille muutamia olennaisia piirteitä Jeesuksesta, hänen toiminnastaan sekä merkityksestään kirkon uskolle.

Kristillisen usko kytkeytyy vahvasti aikaan ja paikkaan. Jeesuksella oli kotimaa, hän syntyi juutalaisen kansan jäseneksi. Uskontunnustuksessa lausutaan, että hän kärsi Pontius Pilatuksen aikana. Nämä seikat kuuluvat inkarnaation eli Jumalan ihmiseksi tulemisen salaisuuden piiriin. Vanhan liiton aikana Jumala asui kansansa keskellä ilmestysmajassa ja oli kohdattavissa temppelissä. Nämä olivat esikuvia siitä, kuinka Jumala tulee  Jeesuksen persoonassa ihmisten luo.

Jeesus kutsui ihmisiä seuraansa, oppimaan häneltä ja hänestä. Hänen opetuksensa ytimessä oli puhe Jumalan valtakunnasta. Aloittaessaan julkisen toimintansa hän sanoi: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle.” Tämän valtakunnan luonnetta hän sitten kuvasi monin kertomuksin ja usein luonnosta otetuin esimerkein. Kertomus tuhlaajapojasta ja vertaus kylväjästä ovat niitä tutuimpia. Hän antoi opetuslapsilleen aikaa kuunnella, katsoa ja kokea. Vasta myöhemmin hän kysyi, kuka hän heidän mielestään on. Hyvä toimintaperiaate edelleen!

Se, että Jeesus kokosi ympärilleen opetuslapsia, ei ollut poikkeuksellista. Hänen sanoillaan oli kuitenkin painoarvoa, johon ei oltu totuttu. ”Hän opetti niin kuin se, jolle on annettu valta, ei niin kuin lainopettajat”.  Jeesus julisti paitsi sanoillaan myös teoillaan. Hän ruokki 5000 miestä, paransi sairaita, herätti kuolleita. Hänen julkiset vastustajatkaan eivät voineet kiistää tapahtumien todenperäisyyttä. Näillä tunnusteoilla oli sanoma, jota itse teko havainnollisti. Esim. ruokkimisihmeen jälkeen Jeesus kehotti ihmisiä tavoittelemaan katoamatonta ruokaa tavallisen ravinnon sijasta. Lasaruksen herättämisen jälkeen hän sanoi olevansa kuoleman voittaja: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun saa elää, vaikka kuoleekin.”

Jeesuksen opetuksessa ja toiminnassa huomiota herättävää on hänen messiastietoisuutensa. Hän ei arkaillut puhua omasta merkityksestään, vaikka kieltäytyikin tavoittelemasta maallista kuninkuutta. Kuitenkin hän antoi ymmärtää olevansa erityisasemassa siinä Jumalan valtakunnassa, jota hän julisti. Hän oli sulhanen, joka kokoaa häävieraita suureen juhlaan. Jeesus sanoi olevansa enemmän kuin Salomo ja Joona. Joka näki hänet, sai nähdä ja kuulla sellaista, mitä profeetoille ei vielä suotu. Hän sanoi olevansa ”elämän leipä”, ”maailman valo”, ”tie, totuus ja elämä”. Johanneksen ilmestyksen mukaan Jeesus on myös ”ensimmäinen ja viimeinen”.

Silloin, kun joku väittää tällaista, siihen on pakko ottaa jokin kanta. Puhujaa voidaan pitää tasapainottomana rassukkana tai suuruudenhulluna. Jeesusta on vaikeata laittaa kumpaankaan kategoriaan. On otettava huomioon sekin mahdollisuus, että hän puhui totta. Siitäkin huolimatta, että asiasta pitäisi tehdä omaa elämää koskevia johtopäätöksiä. Totuus on kuitenkin usein niin kipeä asia, että se pitää tukahduttaa – ajankohtaisia esimerkkejä ei tarvitse hakea kaukaa. 

Jeesus huolestutti juutalaisten uskonnollisia johtajia niin paljon, että he päättivät hankkiutua hänestä eroon. Ylipappi Kaifas katsoi olevan parempi, että yksi mies kuolee, kuin että koko kansa joutuu tuhoon. Kun päätös oli tehty, alettiin hakea sopivaa hetkeä Jeesuksen surmaamiseen. Me tiedämme, miten asiat tämän jälkeen etenivät.

Annetaan piispa Bo Gierzin  selittää näiden tapahtumien syvintä merkitystä: Inhimillisesti arvostellen oli kyseessä oikeusmurha. Ylimmäinen pappi ja neuvoston jäsenet eivät aavistaneet, että he samalla kertaa tuomitsivat omat syntinsä, meidän syntimme ja koko maailman synnit. Heidän edessään oleva syytetty oli todella syyllinen – ei siihen, mistä he hänet tuomitsivat, vaan sellaiseen, mitä he eivät voineet aavistaakaan. Tuona hetkenä hän kantoi ihmiskunnan kaikkien syntien taakkaa, kaikkien meidän rikkomustemme ja laiminlyöntiemme yhteen koottua syyllisyyttä historian suurimmista ja järkyttävimmistä rötöksistä aina arkipäivän kaikkiin pikkusynteihin asti Se syyllisyys ansaitsi kuoleman. Siksi hän vaikeni ja otti tuomion vastaan.

Seuraavissa "kertausharjoituksissa" puhutaan Kristuksen ylösnousemuksesta.