KIRKONKELLOT SOIVAT TUKEA UKRAINALLE PE 24.2. KLO 12

 Ensi perjantaina tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun Venäjä aloitti hyökkäyssotansa Ukrainassa. Venäjä on toimillaan ajanut Ukrainan ennen näkemättömään ahdinkoon ja asettanut kyseenalaiseksi sääntöihin perustuvan järjestyksen maailmassa. Saamme jatkuvasti kuulla uusia hätkähdyttäviä uutisia siitä, miten häikäilemättömästi hyökkääjä on toiminut. Samalla Venäjä on pilannut kansainvälisen maineensa ja saanut hylkiövaltion leiman.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat ovat kutsuneet seurakunnat ympäri Suomen osoittamaan tukeaan Ukrainalle Venäjän Ukrainaan hyökkäämisen vuosipäivänä 24.2.2023.
Tällöin kirkonkellot ympäri Suomen soivat tukea Ukrainalle. Näin tehdään myös Hämeenkyrössä.

Kelloja soittamalla osoitamme symbolista tukea Ukrainalle. Emme hyväksy Venäjän politiikkaa, vaan tuemme Ukrainaa ja ukrainalaisia. Meitä kutsutaan rukoilemaan sodan loppumisen puolesta ja auttamaan ukrainalaisia mahdollisuuksien mukaan. Taloudellista tukea voi antaa Ukrainassa toimiville avustusjärjestöille. Suomeen saapuneisiin ukrainalaisiin on suhtauduttava ystävällisesti ja kunnioittaen.  

Meidän on hyvä rukoilla myös oman maamme ja sen esivallan puolesta. Vaikka varsinaista sodan uhkaa ei tällä hetkellä olekaan, joudumme varautumaan erilaisiin yhteiskuntaa häiritseviin toimiin. Päättäjät joutuvat toimimaan vaikeasti ennakoitavissa olosuhteissa monenlaisten paineiden keskellä. Siksi heitä on muistettava omassa ja yhteisessä rukouksessa.

Rukoilkaamme myös kirkkomme ja oman seurakuntamme puolesta, että voisimme kristittyinä pitää esillä sitä valoa, joka loistaa synkimmässäkin pimeydessä.

Rakastava Jumala,
joka pidät kädessäsi koko maailmaa,
suojele kaikkia sodan jalkoihin joutuneita,
huolen ja pelkojen pyörteisiin vajonneita,
lohduta haavoittuneita ja kotinsa menettäneitä.
Siunaa ja varjele kirkkoasi sodan keskellä.

Anna sen olla lohdutuksen lähde ja turva kaikille ihmisille.
Anna seurakunnille rohkeutta puhua totuuden sanoja.
Anna rakkautesi valon loistaa pimeyden keskellä kuin majakka,
joka ohjaa kotiin.

 

 

TRANSLAKI JA ALAIKÄISET

Yhteiskunnassamme on viime vuosina noussut aiempaa voimakkaammin esille näkemys, jonka mukaan ihmisen pitäisi voida itse määritellä oma sukupuolensa. On tahdottu erottaa fyysinen todellisuus ja se, millaiseksi ihminen itse kokee itsensä. Yhtenä esimerkkinä tästä on translaki, jonka eduskunta hyväksyi 1.2. Lain myötä juridisen sukupuolen voi vahvistaa oman selvityksen perusteella. Aiemmin asiassa vaadittiin myös lääketieteellinen selvitys.

Vaikka sensitiivisyys on paikallaan seksuaalieettisissä kysymyksissä, on seksuaalista tasavertaisuutta ajavien liikkeiden näkemyksiä lupa arvioida kriittisesti. Erityisesti on syytä olla huolissaan lasten ja nuorten puolesta, joiden seksuaalinen identiteetti on vielä kehitysvaiheessa. Nyt tehty päätös koskee täysikäisiä, mutta em. liikkeiden pyrkimyksenä on laajentaa päätös koskemaan myös alaikäisiä.

Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltiala sanoo, ettei ikärajaa pidä laskea. Perusteluna on se, että nuoruusiässä identiteetin  rakentaminen on vasta käynnissä eikä kehityksen lopputulos ole tiedossa, ei myöskään nuorella itsellään. (HS 27.1.) Kaltialan mukaan on vanhastaan tunnettua, että jotkut lapset identifioituvat jossain vaiheessa vahvastikin toiseen sukupuoleen. Neljä viidestä vastakkaiseen sukupuoleen identifioituneesta lapsesta kokee kuitenkin taas murrosiässä toisin. Siksi on viisasta seurata tilannetta, antaa lapselle kasvurauha ja hoitaa perheen ahdistusta ja mahdollisia liitännäisongelmia. Kaltialan puheenvuoro on mielestäni järjen ääni helposti  tunteisiin menevässä keskustelussa. 

Kirkon tehtävänä tässä maailmassa on tulla kärsivien rinnalle - omista lähtökohdistaan käsin. Ihmisen elämässä seksuaalisuuden alueella olevat taakat ovat niitä raskaimpia, millaisia ne sitten ovatkin. Seurakunta on tarkoitettu särkyneiden majataloksi, jossa myös seksuaalisuutensa kanssa eri tavoin kamppailevat voivat tulla hoidetuiksi.

Meille kaikille kuuluu Herran sana: ”Tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”

Elämää kristittynä 3: Valppauden välttämättömyys

 

”Talvi pääsi yllättämään!” Tällaista saa vuodesta toiseen kuulla, kun kesärenkailla luistellaan ensilumilla. Kuinka jaksavat kotisi palovaroittimet? Onko pattereissa virtaa, koska testasit viimeksi?

 Ei ole helppoa pysyä valppaana arkisen elämän kiireiden keskellä, tärkeätkin asiat voivat unohtua.

Kirkkovuoden lopussa sinua ja minua muistutetaan valppauden tärkeydestä. Jeesus kehottaa meitä painokkaasti valvomaan elämäämme. ”Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen. Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko.”

Käytännössä valvominen merkitsee ensinnäkin sitä, että pysymme Sanan oppilaina, pidämme kiinni rukoushetkistä, emme anna kirkkotien nurmettua ja etsiydymme ehtoollispöytään. 

Auto ei kulje ilman bensaa, kännykkä ei toimi, jos sitä ei lataa. Ja me emme jaksa montakaan päivää, jos emme syö säännöllisesti. Uskonelämäkin tarvitsee polttoainetta, virtaa, ravintoa – muuten elämä heikkenee ja viimein loppuu.

Valvominen on toiseksi sitä, että vältämme sellaista, joka vie meidät kauemmaksi Jumalasta. Meillä on heikkoutemme ja pimeät puolemme. Niitä ei pidä aliarvioida eikä niiden kanssa pidä leikitellä. Kokemus lienee osoittanut, ettei tämä ole turhaa puhetta. Sodassakin vihollinen tulee siitä kohdasta, missä puolustus on heikoin.

Kun tiedämme heikkoutemme, on syytä toimia kuten vartiomies sodassa. Hän ei ala itse ampua, vaan hälyttää apua. On opittava kääntymään heti Kristuksen puoleen ja pyydettävä, että hän ottaa kiusauksilta voiman pois.

Jos lankeamme, saamme pyytää, että hän auttaa meitä taas uuteen alkuun  - ja sen hän on myös tekevä, jos emme pakene hänen luotaan ja jää epäuskoon. Älä jää tuleen makaamaan. Kristus tahtoo armahtaa sinua aina uudestaan,  laskematta kertoja.

Valvominen on myös sitä, että muistamme, mikä on elämämme varsinainen tarkoitus: Jumalan ja lähimmäisen palveleminen. Vaaranamme on mukautua tämän maailman menon mukaan, keskittyä puhtaasti ajallisiin askareisiin, elää itsellemme.

Vaikka valvominen kuulostaa ehkä raskaalta, on se kuitenkin sana, joka on elämän puolella.  Se ei ole harmaa tai musta sana, vaan vihreä. Se ei ole painava haarniska vaan pikemmin kuin tyköistuva suojapuku.

Valvova asenne on iloisen kristillisyyden lähtökohta, valvomattomuus vie puolestaan alakuloon. Valvominen ei siis ole tärkeää ainoastaan sen vuoksi, että saavuttaisimme uskon päämäärän. Se on tärkeää myös siksi, että voisimme elää hyvää elämää tässä ajassa.

Tarkistapa kotisi palovaroittimien kunto ja tee tarvittavat toimet, jos ne ovat jääneet tekemättä!

ELÄMÄÄ KRISTITTYNÄ 2: USKON JA EPÄUSKON KÄDENVÄÄNTÖÄ

 Raamattu puhuu uskon ja epäuskon sekä toivon ja toivottomuuden välisestä kamppailusta. Yksi esimerkki on uskon isäksikin kutsuttu patriarkka Aabraham. Mitä voimme oppia hänestä?

1. Moos. 12:ssa kerrotaan, kuinka Jumala kutsui Aabrahamin - tällöin hänen nimensä oli vielä Abram. Herra ilmestyi Abrahamille ja sanoi: ”Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan.” Herra lupasi tehdä Abrahamista suuren kansan ja lupaa tälle siunauksen. Aabraham otti sanan tosissaan ja lähti liikkeelle. Kun hän sitten saapui Kanaaninmaahan Sikemin seudulle, Herran ilmestyi hänelle uudelleen ja lupasi antaa hänen jälkeläisilleen maan.

Tulevan sunnuntain Vanhan testamentin tekstistä, 1 Moos. 15, käy ilmi, ettei Aabrahamin ollut kuitenkaan helppo uskoa siihen, mitä hänelle oli luvattu. Aabrahamin ja hänen vaimonsa ongelmana oli lapsettomuus. Mistä suuri kansa voisi tulla, jos ensimmäistäkään lasta ei ole.

Pyhän lukukappaleessa kerrotaan, kuinka Aabrahamin ja Saaran tilanteeseen liittyvä kipu pääsee ilmoille: ”Mitä sinä minulle antaisit. Olenhan jäänyt lapsettomaksi ja omaisuuteni perii damaskolainen Elieser.” Aabraham vielä toistaa tosiasian, jonka valossa tulevaisuus näyttää synkältä: ”Ethän ole antanut minulle jälkeläistä”.

Ei ole poissuljettua, että Aabraham kyseli koko synnyinsijoiltaan lähtemisen mielekkyyttä. Silloin kun Herra ensimmäistä kertaa ilmestyi, kaikki tuntui mahdolliselta. Nyt elämän realiteetit näyttivät kumoavan sen, mihin oli uskottu.

Tämä Vanhan testamentin kohta on inhimillisyydessään lohduttava. Se kertoo, että meillä, joita sana kutsuu Aabrahamin jälkeläisiksi, on myöskin omat epäilymme, kapinamme ja pimeät hetkemme. Näin voi käydä, vaikka olisimmekin ottaneet Jumalan kutsun tosissaan ja lähteneet uskon tielle. Joudumme kokemaan, kuinka uskon ja epäusko ikään kuin vääntävät kättä keskenään. Välillä ei oikein tiedä, kumpi voittaa.

Lohdullista kertomuksessa Aabrahamista on ennen muuta se, että Jumala uudistaa kerta toisensa jälkeen lupauksensa. Aabraham tulisi vielä saamaan lapsen, josta tulee hänen perillisensä. Hän saa kehotuksen katsella taivaan tähtiä. Yhtä suuri tulisi olemaan hänen jälkeläistensä määrä.

Aabrahamin uskon kamppailu heijastui ymmärrettävästi myös hänen vaimonsa elämään. Pariskunta toimi oman ymmärryksensä pohjalta ja katsoi parhaaksi auttaa Herraa. Saara ehdotti, että hänen palvelijansa voisi synnyttää perheeseen pojan, kun se ei ollut hänelle mahdollista. Aabraham suostui tähän ja niin sitten syntyi Ismael. Hän ei ollut kuitenkaan Jumalan tarkoittama lupauksen lapsi.

13 vuotta myöhemmin Herra ilmestyi jälleen kerran Aabramille ja puhui tämän suuren jälkeläisten määrästä. Abram sai nimen Aabraham, joka merkitsee kansojen paljouden isä. Saara oli epäilemättä kuullut Jumalan lupauksista mieheltään, varmaan montakin kertaa. Nyt hän sai kuulla Jumalan lähettilään sanovan, että hän tulee äidiksi. Tämä tuntui hänestä kuitenkin mahdottomalta. Siksi hän naurahti itsekseen.

Mikä oli Herran vastaus tähän reaktioon? Se oli kysymys: Onko Herralle mikään mahdotonta? (1.Ms 18:14) Asiat etenivät Jumalan aikataulussa, ja vihdoin, Aabrahamin ollessa 100-vuotias, hän sai suuren syntymäpäivälahjan, Iisakin, lupauksen lapsen.

Meidän on hyvä kiinnittää huomiota jumalallisten tapahtumien aikatauluun: Jumalan vastaukset voivat viipyä pitkään. Silloin on inhimillistä epäillä. Mutta on hyvä tietää, että Jumala voi toteuttaa suunnitelmansa siitäkin huolimatta, että meillä ei ole uskoa sinapinsiemenenkään vertaa.

Tämä kertoo ainakin siitä, että ei meitä vanhurskauteta uskomme tähden vaan sen kautta. Ja toiseksi: Jumalan rukousvastaukset eivät ole kiinni siitä, kuinka vahva meidän uskomme on.

Paavalin mukaan (Room. 4) Aabraham ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta. Vanhan testamentin kertomusten valossa tämä ei kuitenkaan näyttäisi pitävän paikkaansa. Siellä Aabrahamin heikkous tuodaan selvästi esille. Ehkä Paavalia voisi tulkita niin, että hän katsoi asiaa lopputuloksen näkökulmasta. Aabraham pysyi kuin pysyikin uskossa, vaikka joutuikin monta kertaa taistelemaan epäilyksiä ja epäuskoa vastaan.

Tämä on mielestäni oikea ja myös sielunhoidollinen tapa lähestyä asiaa. Sellainen horjuvakin usko kuin Aabrahamilla oli, riitti. Se on vanhurskauttavaa eli pelastavaa uskoa. Se teki hänestä jopa ”uskon isän”. Tähän arvonimeen hänet oikeutti se, että hän aina uudelleen tarttui saamaansa lupauksen sanaan, vaikka sen toteutuminen kestikin.

 

Kiitos parantaa näkökykyä!

 

”Kiittämättömyys on maailman palkka!” Ehkä olemme joskus olleet tilanteessa, jossa olisimme odottaneet kiitosta, mutta sitä ei kuulunut. Sellaisesta tulee kurja olo.

Raamattu kertoo 10 spitaalisesta, jotka Jeesus paransi erikoisella tavalla: lähettämällä heidät pappien luo. Näiden tehtävänsä oli arvioida ihmisen terveydentila. Matkalla pappien luo spitaaliset parantuivat. Kuitenkin vain yksi heistä palasi kiittämään Jeesusta.

Syy tähän jää arvailujen varaan. Luulisi, että ainakin tuollaisessa tilanteessa ihminen havahtuisi kiittämään Luojaansa.  Niinhän se kuitenkin on, että kiitos unohtuu helposti. Kodeissakin olisi varmaan viihtyisämpää, jos sana ”kiitos” olisi ahkerammassa käytössä. Työpaikolla olisi parempi ilmapiiri ja töihin olisi mukavampi mennä.

Osaanko minä kiittää Jumalaa hänen lahjoistaan? Antaa kiitosta ja tunnustusta toisille?

Lähdemme luonnostaan siitä, että elämän hyvät asiat kuuluvat meille, ne ovat ikään kuin oikeutemme. Tällaista hyvää ovat rauha, ruoka, vakaat olot, terveys, terveydenhuolto, koulutus, perhe, ystävät, sukulaiset. Ja kuitenkin - ne ovat Jumalan lahjaa. ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä.”

Nyt kun Venäjä on käynyt sodan tielle, energian saanti on hankaloitunut ja ruuan hinta noussut; nyt kun meillä on Koronan myötä kokemus siitä, että sosiaalinen elämäkin voi estyä, nyt toivottavasti havahdutaan: vakaat olot, rauha, ruoka, yhteys toisiin ja monet muut hyvät asiat eivät sittenkään ole itsestään selvyyksiä.

Psalmin 103 kirjoittaja kirjoittaa ”Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.” Tämä on tarpeellinen muistutus, ja siitä vaarin ottaminen voi muuttaa kokemustamme elämästä. Avaahan se alati myönteisiä näkymiä monien kurjien asioiden keskellä. ¨

Harjoitellaan siis kiittämistä huolista ja murheista huolimatta! Se parantaa silmätippojen tavoin näkökykyämme.

Ja muistetaan sanoa kiitoksen sana oikeaan aikaan myös toisille. Se tuo valonsäteitä heidän elämäänsä.

Vielä ehdit seurakuntavaalien ehdokkaaksi!

 

Marraskuussa on seurakuntavaalit.  Hämeenkyrön seurakuntaan valitaan 23 luottamushenkilöä. He päättävät mm. siitä, keitä valitaan seurakunnan työntekijöiksi tai mitkä ovat seurakunnan toiminnan painopisteet.

Luottamushenkilöiden vallassa ovat myös uusien rakennushankkeiden aloittaminen sekä päätökset monista talousasioista kuten kirkollisveroprosentista ja talousarviosta.

Nyt on aika asettua ehdokkaaksi vaaleihin – ehdokasasettelu seurakuntavaaleihin päättyy 15.9.2022 klo 16.00.  Miten sitten asetutaan ehdokkaaksi tai perustetaan valitsijayhdistys?

Tähän löytyvät ohjeet seurakuntamme kotisivuilta, välilehti PÄÄTÖKSENTEKO. Tässä kirjoituksessa haluan vain muistuttaa ehdokkaaksi asettumisen mahdollisuudesta.  

Seurakunnassa tarvitaan monenlaisia vastuunkantajia. Olisiko sinun paikkasi luottamushenkilönä? Mikäli koet niin, lähde ehdolle tai perusta valitsijayhdistys. Vielä on pari viikkoa aikaa!

 

Vaihda näkökulmaa!

 

Luin kesälomallani Antti S. Mattilan kirjaa ”Näkökulman vaihtamisen taito”. Sieltä löytyi seuraava lause: ”Avain ihmisen kohtaloon on hänen kykynsä tulkita uudelleen se, mitä hän ei voi kieltää.” (George Kelly)  Kirjan sanoman voisi tiivistää aika hyvin tuohon lausahdukseen.

Jo antiikin Kreikan filosofit pyrkivät näkökulman vaihtamisen avulla kehittämään kykyään säilyttää alati mielentyyneytensä. Esim. Epiktetos sanoi näin: ”Ihmisiä eivät järkytä asiat vaan heidän uskomuksensa niistä.” Ehkä tämä on yksinkertaistamista, mutta ajatus kyllä pohtimisen arvoinen. Suhtautumisemme asioihin on loppujen lopuksi ratkaisevinta, eivät itse asiat. Yleisesti tunnetun esimerkin mukaan lasi voi olla puoliksi tyhjä tai puoliksi täysi. Tässä näkökulman vaihtamisesta on kyse. Ihminen valitsee näkökulman.

Näkökulman vaihtamista voidaan pitää elämäntaitona, jota kannattaa opetella.

Myös Raamatussa on esimerkkejä tällaisesta elämänasenteesta.

Roomalaiskirjeen 8. luvussa Paavali puhuu nykyisen ajan kärsimyksistä ja luomakunnan huokailusta. Siitä hän siirtyy kristityn toivoon ja kehottaa kärsivällisyyteen. Sitten tulee ihmeellinen näkökulman vaihtamiseen liittyvä sana: ”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen.” (Room. 8:28) 

Elämme aikaa, jolloin Ukrainan sota on tummentanut tulevaisuuden näkymiä. Elintarvikkeiden hinta on noussut. Energiahuoltoa joudutaan järjestämään uudelleen. Ilmastonmuutos seurauksineen on säännöllisesti otsikoissa. Koronakaan ei ole vielä selätetty.

Voimmeko kaiken tämänkin keskellä ajatella, että kaikki koituu parhaaksemme, vai onko se pakoa todellisuudesta? Paavali oli varsin realistinen ajatellessaan tätä elämää. Hän sai kokea monenlaista huolta ja kärsimystä, häntä pahoinpideltiin ja pidettiin vankeudessa. Ja silti hän sanoi nuo sanat. Kristityn ihmisen elämässä kaikki asiat kääntyvät parhain päin, vaikka aina ei siltä tuntuisikaan.

Vanhan testamentin kertomus Joosefin vaiheista antaa havainnollisen kuvan siitä, mitä tämä oli yhden ihmisen elämässä. (1 Moos. 37 – 1 Moos. 50) Joosefin elämässä oli monia raskaita vaiheita, esim. syyttömänä vankilaan joutuminen.  Aikanaan hän kuitenkin sanoi veljilleen: ”Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi tämän tapahtua, jotta monet ihmiset saisivat jäädä henkiin.”  (1 Moos.50:20)

Suomalainen suvi on ollut valoisaa aikaa. Elämässä on kuitenkin myös pimeitä aikoja. Silloin tarvitaan Jumalan sanan lupauksia. Ne synnyttävät elävän toivon siitä, että vaikeatkin asiat voivat kääntyä parhain päin.