Rippikoulun kertausharjoitukset 8: Tuulivoimaa

 

Olemme kulkemassa kohti kirkon syntymäpäivää. Kirkko sai alkunsa ensimmäisenä helluntaina, kun Jumala vuodatti Pyhän Henkensä maailmaan. Kristillinen seurakunta ei ole vain yksi organisaatio muiden joukossa omine tavoitteineen ja ohjelmineen. Olemukseltaan kirkko on Jumalan luomus, johon sen yksittäiset jäsenet liitetään Pyhän Hengen työn kautta.

Tätä kuvaa hyvin Raamatun opetus, jossa seurakuntaa verrataan Jumalan asumukseen. Samoin kuin vanhat kivikirkot ovat rakennetut toisiinsa liitetyistä kivenlohkareista, niin Jumalakin liittää seurakunnan yksittäiset jäsenet Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen. Kirkko on yhtäältä rakennus, mutta syvimmältään se on yhteisö, jonka Jumala synnyttää evankeliumin julistuksen vaikutuksesta. Ruumis monine jäsenineen on ehkä tutuin kuvaus Kristuksen seurakunnasta. Olemme erilaisia, mutta kullakin on oma tehtävänsä.

Jeesuksen opetuksen mukaan ”tuuli puhaltaa missä tahtoo”. Sana ”tuuli” merkitsee UT:n alkukielellä myös Henkeä. Pyhän Hengen työ ei ole ihmisen vallassa sen enempää kuin tuulen kesyttäminen. Kirkkomme tunnustuksessa uskon syntymisestä opetetaankin seuraavasti: ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Luther puolestaan sanoo, että hän ei voi uskoa Kristukseen omasta voimastaan, vaan Pyhä Henki on kutsunut häntä ja valaissut häntä lahjoillaan.

Emme siis voi ottaa uskoa samalla tavalla kuin maito otetaan kaupan hyllyltä. Saamme kuitenkin pyytää, että Jumala vaikuttaisi uskon omalla ja toisten kohdalla. Se, mitä ihminen voi tehdä ja mitä tuleekin tehdä, on etsiytyä evankeliumin kuuloon. Muu on Jumalan käsissä. Siellä missä Raamatun sanaa luetaan ja kuunnellaan, missä kastetaan ja mennään ehtoolliselle, siellä Jumala tekee työtään. Kasteeseen ja ehtoolliseen eli sakramentteihin liittyy sanan lisäksi ulkoinen merkki. Siksi voidaan puhua ”näkyvästä sanasta”.

Käytännön kristillisyyden kannalta seurakuntayhteydellä on keskeinen merkitys. Vaikka usko on henkilökohtainen asia, se ei ole yksityisasia sillä tavalla, etteikö siihen kuuluisi olennaisesti yhteys toisiin uskoviin. Nuoruudessa ja opiskeluaikanani seurakuntayhteys kannatteli heikkoa uskoani, enkä tule vieläkään toimeen ilman toisia kristittyjä. ”Yksinäinen puu ei pala pitkään.” Mutta samoin kuin lomittain takassa olevat puut palavat hyvin ja tuottavat lämpöä, samoin myös yhteen kokoontuminen toisten kristittyjen kanssa pitää uskonelämää yllä.

Olemme nähneet, kuinka tuuli pyörittää tuulivoimalan roottoreita ja synnyttää energiaa. Kirkon tehtävänä on olla ”taivaallisena voimalaitoksena” ja antaa ihmisille sitä, mitä he elämässään tarvitsevat: uskoa, toivoa ja rakkautta. Käyttövoimana tässä kaikessa on Pyhä Henki. Ilman häntä roottorit pysyvät paikallaan eikä mitään tapahdu. Meidän vaaranamme yksittäisinä kristittyinä ja seurakuntina on unohtaa tämä ja tehdä työtä omin voimin. On muistettava Jeesuksen sana: ”Ilman minua te ette saa aikaan mitään”.

Kirkon vaaroja ovat myös mukautuminen tämän maailman mukaan, pensistyminen ja elävän uskon kadottaminen. Olin 1980-luvulla vuoden Itä-Saksassa opiskelemassa. Silloin maan yhteiskunnallinen tilanne oli sellainen, että kirkko oli ainoa paikka, jossa oli tietty vapaus. Kirkon helmoissa syntyikin useammanlaista toimintaa. Käytettiin nimitystä ”Kirche von unten”, eli alhaaltapäin nouseva kirkko. Piispat muistuttivat tuossa tilanteessa, että kirkko on kaikkia, mutta ei kaikkea varten. Tämä on hyvä muistaa myös tässä ajassa ja tänä vuonna, kun seurakuntiin valitaan uusia luottamushenkilöitä. Mistä ehdokkaiden agenda nousee ja mihin he pyrkivät?

Suokoon Jumala seurakuntiimme luottamushenkilöitä, jotka tuntevat kuuntelevat sekä Jumalan sanaa että tämän ajan ihmisiä. Näin he voivat tuoda uusia tuulia kirkkoomme. Ehkäpä ihanteeksi voidaan asettaa Jeesuksen mainitsema ”isäntä, joka runsaasta varastostaan ottaa esiin sekä uutta että vanhaa.”