Elämäsi kipupiste

Huolien ja murheiden kohtaaminen on ihmisen osa – myös kristityn. Jokaisella on ristinsä, jonka kanssa yritetään tulla toimeen. Joskus jollakin kipeällä asialla on aikansa. Joittenkin kipujen kanssa kuljemme yhtä matkaa ehkä koko elämän ajan.

Näin näyttää olleen myös apostoli Paavalin kohdalla. Hän kertoo saaneensa pistävän piikin ruumiiseensa, jotta ei ylpistyisi. Hartaista rukouksista huolimatta vaivaa ei otettu pois. Sen sijaan hän sai kuulla: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12: 7-10).

Se, että Paavali ei kerro tarkemmin, mikä häntä vaivannut pistin oli, on meidän kannaltamme hyvä asia.  Koska hän sai rukoukseensa vastauksen - joskin erilaisen kuin odotti -, on meidänkin kysymyksinemme syytä paneutua hänen sanoihinsa. Näin voimme löytää levon ja rauhan elämänkamppailumme keskellä.

Mikä elämäämme pistävä piikki sitten onkaan, se ei itsessään ole ainoa eikä välttämättä edes kuormittavin osa kannettavaksemme tulevasta taakasta. Ongelmaksi voivat tulla myös pistimen aiheuttama itsesääli, viha, katkeruus ja moninaiset Jumalaan kohdistuvat epäilyt ja syytökset, jotka puolestaan aiheuttavat syyllisyyttä ja omantunnon ahdistusta.

Yksi masentavimmista asioista, jonka joudumme itsestämme huomaamaan on se, kuinka erilaiset kiusat ja lankeemukset voivat toistua. Lihan pistin – itsellemme kipeä asia - nostattaa helposti sisäisen vastarinnan ja paljastaa raadollisuutemme.

Jeesukseen uskominen ei kuitenkaan merkitse sitä, että olisimme esimerkillisiä ja pyhiä. Usko Kristukseen merkitsee päinvastoin sellaista tunnustusta, että ihmisen toivo ja elämänrohkeus  perustuu siihen, että Jumala on armahtanut hänet ilman omaa arvoa tai ansioita. Ehkä on niin, että tämä salaisuus opitaan juuri pistimen vaivatessa ja lankeemusten toistuessa.

Paavalin lihan pistimestä kirjoittanut norjalainen teologi Olav Valen-Sendstad kirjoittaa:

Kun Jumala antaa synnit anteeksi, se ei koske vain sitä, mitä teemme lukemattomia eri kertoja, kun synti toistuu ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. Se koskee sitä, mitä olemme luonnostamme, siis itse meidän syntisyyttämme. Jumalan armo Kristuksessa ei ole armoa, jota annostellaan pienin määrin aina niiden kertojen mukaan, milloin meillä on sille käyttöä; kun ei ole käyttöä, annosta ei anneta. Syntien anteeksiantamus ja Kristuksen vanhurskaus koskevat kaikkea, mitä olemme, huolimatta siitä, kuinka monta kertaa tämä luontomme ilmenee meissä yksittäisinä synteinä.

Muistan joskus omien kysymysteni keskellä ihmetelleeni, miksi Jumala ikään kuin sahaa omaa oksaansa, kun hän ei auta minua. Voisinhan palvella häntä paljon paremmin, jos pääsisin vaivastani. Ehkä yksi ja toinen on myös järkeillyt jotenkin tähän tapaan. Lienee kuitenkin viisautta nöyrtyä Jumalan väkevän käden alle ja odottaa, että hän auttaa ajallaan ja tavallaan. Asioilla on sellaisiakin puolia, joita emme aina muista.

Lainaan vielä Valen-Sendstadia:

Ei ole lainkaan varmaa, että sinä saat suurimman hyödyn ja Jumala suurimman kunnin esim. siten, että paranet sairaudestasi tai että olosuhteesi muuttuvat. Jumala saa parhaiten kunnian siitä, että hän saa muotoa sinulla kärsimyksessäkin, vastoinkäymisissä ja hädässäsi, eikä siitä, että sinä säästyt niiltä eikä Jumala ehkä saakaan muotoa sinussa. Jumala saa kunnian, kun sinä olet saviastia, jossa kuitenkin on hänen aarteensa. ”Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.” (2.Kor. 4:7)”