Hän tulee vastaan, pitkää käytävää pitkin, punaisella rollaattorilla. Kun onnittelen, hän sanoo: ”Sattuipa hyvin, että olin liikkeellä ja tavattiin.” Hän kutsuu hymyillen sisään. Laitamme punaiset ruusut maljakkoon. Vaihdamme kuulumisia pitkään seisten. Luen antamastani Myötätuulen väen askartelemasta kortista Psalmin 23:6 tekstin:
”Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut jokaisena elämäni päivänä.”
Hän pyytää minua lukemaan sen uudelleen. Luen. Ehdotan josko nyt istuisimme.
Siinä hän istuu. Punaisella tuolilla. Punainen hattu päässä. Syntymäpäiväsankari. Yli yhdeksänkymppinen. ”Punainen on lempivärini”. Seinällä valokuva kotimökistä, punaiseksi maalatusta.
Puhelemme. Hän lausuu runonsa, kauan sitten kirjoittamansa, ulkoa. ”Saanko kirjoittaa sen muistiin?”, kysyn. ”Saat.” Kirjoitan, kun hän lausuu. ”Lue se nyt.” Ja minä luen: ”Anna aina ilon tulla, kun se kuitenkin on sulla…” alkaa tuo runo ja kertoo siitä, kuinka ilo on ihmiselle tärkeää, siitä että kun kohtaa hymyilevän vastaantulijan, murhe saattaa poistua.
Hän muistelee: ”Lapsena heitin ainakin sata kuperkeikkaa peräkkäin. Sanoivat, ennustivat, ettei tuollaisella pyörimisellä vanhaksi elä. - Mutta pieleen ennustivat. Elinpäs.”
Kysyn, saanko siunata hänet. Ja hän laittaa monen työn uuvuttamat kätensä ristiin ja hymyilee, kun luen Herran siunauksen. Hän sanoo: ”Seurakunnastahan nämä oli. Ruusut ja kaikki. Kerro sinne kiitokset!”
”Anna ilon tulla”, mietin astellessani seuraavaan työtehtävään. Pohdin kumpi mahtoi olla siunauksen tuoja, onnittelija vai onniteltu. Taisipa tulla taivaasta. Minulla on ainakin ilonpunainen olo. Tekisi mieli heittää - jos taipuisi - kuperkeikka taikka kaksi.
Pirjo Järvinen
diakoniatyöntekijä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti