VALMISTU HERRAN KANSA

 Olin opiskeluaikanani vuoden Itä-Saksassa, jossa yhteiskunta suitsi uskontokasvatusta. Tarina kertoo, kansalaisesta, joka pysähtyi joulun aikoihin tavaratalon näyteikkunan eteen, jossa oli seimiasetelma. Hän  tokaisi itsekseen: ”Kaikkeen se uskontokin nykyään sekoitetaan”.

Alueella, jossa Luther aikanaan vaikutti, puhalsivat kovin toisenlaiset tuulet. Mennäänkö Suomessa samaan suuntaan? Olemmeko muutamien sukupolvien jälkeen tilanteessa, jossa jossa kristillinen usko koetaan sopimattomana ja halutaan työntää marginaaliin?

 Julkisuudessa on ollut tapaus, jossa hämeenlinnalainen äiti vaatii korvausta siitä, että hän lapsensa kuuli Jumalasta kertovan laulun. Pointti tässä oli se, että koulu ei ollut informoinut asiasta riittävän selkeästi etukäteen. Myönnetään, moniarvoisessa yhteiskunnassa tulee olla pelisäännöt, joiden mukaan toimitaan.

Tapaus on kuitenkin esimerkki siitä, että uskonnonharjoitukseksi tulkittava toiminta koulumaailmassa ja ehkä laajemminkin yhteiskunnassa on joutumassa entistä ahtaammalle. Vaikka hartauksia saa periaatteessa järjestää, asia menee käytännössä vaikeaksi. Hartauksia vastaavien tilaisuuksien järjestäminen voi olla työlästä.

Ikävä asia tässä on myös se, että kanteluiden pelossa ruvetaan varomaan kaikkea kristilliseen uskoon vivahtavaa. Esimerkkinä voidaan mainita kirkkonummelaisen koulun rehtori, joka peruutti Händelin Messias-oratorion esityksen siinä olevien uskonnollisten viitteiden takia.

Itä-Saksassa kirkkojen toimintaa kontrolloitiin. DDR on historiaa, mutta monissa maissa kirkot ovat edelleen ahtaalla ja kristittyjä vainotaan. Me täällä Suomessa saamme kuitenkin edelleen kokoontua rauhassa kirkkoihimme. Emme kuitenkaan voi tuudittautua ajatukseen, että näin tulee ilman muuta jatkumaan. Hyvä ja paha, totuus ja valhe, valo ja pimeys käyvät taistelua keskenään.

Tuttu adventtivirsi alkaa sanoilla ”Valmistu Herran kansa, nyt vastaanottamaan.” On kyse Vapahtajan vastaanottamisesta. Meillä on vielä mahdollisuus tulla yhteen, kuulla sanaa, rukoilla ja mennä  ehtoolliselle. Siis tulla niiden armonvälineiden osallisuuteen, joiden kautta usko syntyy ja vahvistuu.

Mutta meidän on myös valmistauduttava siihen, että kristittynä eläminen voi täällä kotimaassakin käydä aiempaa vaikeammaksi. Siksi on otettava vakavasti Pietarin kehoitus: ”Pyrkikää - - - yhä innokkaammin tekemään lujaksi kutsumuksenne ja valintanne. Kun näin teette, te ette koskaan lankea.” (2.Piet. 1: 10)

Tähän liittyen yksi konkreettinen asia kutsuna uskonharjoitukseen. Adventin aikana on mahdollisuus osallistua aamurukouksiin Isopappilassa. Mitäpä, jos tulisit kerran kokeilemaan. Aamurukoukset pidetään torstaisin 5., 12. ja 19.12. klo 8 - 9. Sitten juodaan aamukahvit.

Tämä on valmistautumista kummassakin edellä mainitussa merkityksessä. Pientä ponnistusta tämä kyllä vaatinee, sillä hidas ja haluton luonto panee hanttiin. Mutta rohkaisisin sittenkin kokeilemaan. Ounastelen, että olet aamurukouksen jälkeen virkeämpi kuin jos olisit jäänyt kotiin.

ONKO REPUSSASI YLIMÄÄRÄISTÄ KANNETTAVAA?

Seurakuntamme teki lokakuun alussa matkan Lappiin, Kairosmajalle. Ohjelmaan kuuluivat päiväretket lähimaastoon ja -tuntureille, esim. Soutajalle. Aamulla tehtiin eväät ja täytettiin termospullot. Pienempikin reppu riitti, sillä niitä täytettiin vain yhden päivän matkaa varten. Pitemmällä vaelluksella täytyy kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä kaikkea pakataan mukaan. Raskaan rinkan kanssa vaellus on vaikeaa.

Kristityn elämää voidaan pitää myös eräänlaisena vaelluksena. Mitä tälle matkalle pitäisi pakata? Koska matka on koko elämän pituinen, kysymys on tärkeä. Sekin on todettava, että meidän reppuumme voi sellaistakin kannettavaa, jota emme ole itse sinne  laittaneet. Mutta jotta jaksaisimme loppuun asti, on repun paino pyrittävä pitämään kohtuullisena. Mitä tämä voisi olla käytännössä?

Ravintoa matkalla pitää olla. Sana, rukous, seurakuntayhteys, ehtoollinen. Siinä on niitä eväitä, joiden varassa  uskonelämä syntyy ja säilyy tai joiden puutteessa se vääjäämättä kuihtuu. Väheksyä ei pidä myöskään ”jokapäiväistä leipää”, joihin Luther laskee ruoan ja juoman lisäksi mm. kodin, omaisuuden, rauhan, terveyden, puolison, ystävät, luotettavat naapurit. Siinä määrin kuin se meistä riippuu, on hyvä vaalia ja suojella kaikkea tätä. Kaikkea ei pidä hengellistää, ajallisellakin elämällä on arvonsa.  

Tärkeätä olisi myös oppia tyhjentämään reppua. Elämä tuo mukanaan huolia ja murheita, sille emme voi mitään. Mutta miten voisimme päästä niistä eroon tai miten voisimme ainakin välttyä niiden kasvamiselta sellaiseksi kuormaksi, joka käy ylivoimaiseksi? Tällaisen taidon omaavaa voitaisiin syystä pitää vähintään yhtä onniteltavana kuin lottovoittajaa.

Raamatussa puhutaan paljonkin huolista ja murheista, ja ne nähdään realiteettina. Mutta samalla meitä kuitenkin kehotetaan: ”Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen.” (1. Piet. 4:7). Samantapainen rohkaisun sana löytyy myös kirjeestä filippiläisille (Fil. 4:6-7). Kristityn onkin opeteltava siirtämään elämän tuomat moninaiset taakat Kristuksen harteille. Saamme ja meidän myös tulee luovuttaa mieltämme painavat asiat rukouksessa hänen hoidettavakseen. Hän on luvannut pitää meistä huolen.

Elämän vaelluksella repussa täytyy olla ravintoa. Täytyy muistaa tankata, jotta energia ei lopu kesken. Mutta aivan yhtä tärkeää on ottaa pois sinne kertyvää ylimääräistä kannettavaa.