Läpi harmaan kiven

 Vanhan testamentin keskeiset henkilöt voivat opettaa meille tärkeitä asioita. Yksi näistä vanhoista opettajista on uskon isäksi kutsuttu Abraham.

Abraham sai kutsun lähteä kotiseuduiltaan luvattuun maahan. Hänelle annettiin lupaus, että hänestä tulee polveutumaan suuri kansa ja että Herra siunaa häntä. Abraham uskoi tähän lupaukseen, ja sen vuoksi Jumala ”katsoi hänen vanhurskaaksi” eli mieltyi häneen.  Tämä usko joutui kuitenkin koetteille useammankin kerran. Ei vähiten sen vuoksi, että Abraham ja hänen vaimonsa olivat jo siinä iässä, missä lapsia ei saada.

Se, että Abrahamista tuli uskon isä, ei varmaankaan merkinnyt sitä, etteikö hänellä olisi ollut vaikeuksia uskoa tai etteikö hän olisi epäillyt. Hänen kokemusmaailmansa puhui sitä vastaan, mitä Herra oli luvannut. Inhimillinen toivo jälkeläisestä oli kuollut, mahdollisuus saada perillinen oli olematon. Näin hän joutui ankaraan uskonkamppailuun: hänellä oli vain lupaus, johon tukeutua ilmeisiä tosiasioita vastaan.

Juuri näissä olosuhteissa Abrahamista kuitenkin kypsyi uskon isä. Paavali luonnehtii Aabrahamin uskoa näin: ”Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläväksi ja kutsuu olemattomat olemaan.” (Room. 4:17) Uskominen on helppoa, kun inhimilliset olosuhteet tukevat uskoa. Abrahamin usko kasvaa silloin, kun uskolla ei ole ulkoisia tukia, mihin nojata.

Kuka tahansa voi joutua tilanteeseen, jossa tunnutaan olevan mahdottomuuksien edessä.  Perhe-elämään liittyvät vaikeudet voivat tuntua ylivoimaisilta. Oma tai läheisen sairaus tahtoo ajaa toivottomuuteen. Työn kuorma tai työttömyys vie voimat. Uutiset herättävät huolta. Mitä moninaisimmat asiat voivat pimentää tulevaisuuden näkymät.

Tällaisessa tilanteessa on hyvä muistaa Abrahamia, joka ”toivoi, vaikka toivoa ei ollut”. Milloin ja miten Jumala huutoon vastaa, ei ole ihmisen vallassa. Meitä kuitenkin kehotetaan nöyrtymään Jumalan väkevän käden alle ja luottamaan siihen, että hän vastaa ajallaan. Pietarikin rohkaisee: ”Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen.”

Kristitty joutuu taistelemaan myös omaa itsekästä luontoaan, sisimmästään kumpuavia pyhyyden vaatimuksia ja sielunvihollisen syytöksiä vastaan. Omantunnon ahdistuksissa on kaikkia muuta kuin helppoa uskoa, että Jumala on minulle Kristuksen tähden armollinen. Se voi tuntua yhtä vaikealta kuin sen uskominen, että 100-vuotiaalle syntyy lapsi.

Näissäkin kamppailuissa on hyvä muistaa uskon isä Abrahamia, joka katsottiin vanhurskaaksi sen vuoksi, että hän uskoi Jumalan lupaukseen – ei siksi, että hän noudatti lakia. Paavali tähdentää, että nämä sanat on kirjoitettu myös meidän vuoksemme.  ”Jumala on katsova vanhurskaiksi meidätkin, kun uskomme häneen, joka on herättänyt kuolleista Herramme Jeesuksen.”

Ei luovuta siis toivosta, vaikka välillä tuntuisi siltä, että joudumme kulkemaan läpi harmaan kiven. Ehkäpä juuri pimeinä aikoina meitä kuljetaan Abrahamin teitä uskon vahvistumiseksi.