Samoin kuin ihmisen elämään yleensä myös kristittynä elämiseen kuuluu oppimisen ja kasvamisen haaste. Pieni lapsi on suloinen, mutta jokelteleva ja konttaava 10-vuotias olisi kipeää katsottavaa. Kasvu kuuluu elämään.
Samalla on muistettava, että kristittynä kasvamisen suunta poikkeaa
siitä, mitä ihminen luonnostaan ajattelee. Tähän liittyy Johannes Kastaja sana
Jeesuksesta: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.”
Kasteen ja uskon kautta ihminen syntyy uuteen elämään, jonka
on määrä vahvistua ja saada enenevässä määrin tilaa ihmisessä. Kysymyksessä on
Kristuksen elämä meissä. Hän synnyttää uskon ja pitää sitä yllä. Toisaalta
kristityn kutsumus on kilvoitella – sana tulee kilpailemista merkitsevästä
kreikan sanasta.
Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka Kristus on uskon alkaja ja
täyttäjä, ihmisen on urheilijan tavoin syytä harjoittaa itseään uskossa. On valvottava
ja rukoiltava, jotta uskon kohde ja päämäärä pysyisivät näköpiirissä eikä matka
keskeytyisi. Tämä on tie, jolla elävä usko säilyy - ei lakihenkisyyttä.
Uskon ohella toinen tärkeä kristittynä elämiseen liittyvä
sana on rakkaus. Suhteessa Jumalaan saamme elää lapsenomaisessa luottamuksessa
Jumalan armoon. Tätä on usko. Suhteessa lähimmäisiimme meitä puolestaan
velvoitetaan toimimaan heidän parhaakseen. Tätä on rakkaus.
Toisin kuin uskossa tässä ei ole lepäämisen vaan aktiivisen toiminnan
paikka. Eron tekeminen on tärkeää sen vuoksi, ettemme pyrkisi kelpaamaan
Jumalalle omien tekojemme perusteella. Toisaalta lähimmäinenkään ei saisi jäädä
avutta.
Tämä vaara ei ole vähäinen, sillä ihminen on luonnostaan
itsekäs olento. Kristittykin kantaa povessaan syntiturmelusta, vaikka se voi
kuulostaa vanhanaikaiselta puheelta. Kristitty on samaan aikaan syntinen ja
vanhurskas, kuten uskonpuhdistajamme Martti Luther asian ilmaisi.
Apostoli Paavalilla on myös painavaa sanottavaa tästä. Oma
itsekäs luonto eli liha hangoittelee, jopa sotii, uudestisyntynyttä mieltä
vastaan. Siksi se on ”upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine
himoineen”, kuten katekismus opettaa.
Tämä on käytännössä valossa vaeltamista, syntien
tunnustamista ja anteeksiantamuksen vastaanottamista. Rippiä ja sielunhoitoa ei
kannata myöskään unohtaa - sen verran kovaa taistelua joudutaan ainakin välillä
käymään. Itse olen saanut niiden kautta monesti rohkaisua.
”Vapauteen Kristus meidät vapautti.” Omantunnon vapauden säilyttäminen kuuluu
kristittynä elämisen edellytyksiin. Omatunto on alati vaarassa joutua orjuuden
ikeeseen. Tässä sielunvihollinen ei säästä palavia nuoliaan saattaakseen
kilvoittelijan orjallisen hengen valtaan. Tässä on otettava uskon kilpi ja
ryömittävä heikkonakin Vapahtajan turviin. Kristityn vapauden eli hyvän
omantunnon perustana ei voi koskaan olla mikään muu kuin Kristuksen sovitustyö.
Lutherilla on mainio kielikuva liittyen tähän omantunnon
vapauden säilyttämiseen. Omatunto on kuin morsiuskammari, jossa ei saa olla
muita kuin sulhanen ja morsian. Kristus on tämä sulhanen ja kristitty on morsian.
Kuten kolmatta henkilöä ei ole soveliasta päästää häähuoneeseen, niin ei
myöskään lakia saa päästää omaantuntoon.
Onko sitten olemassa jokin kristitylle ominainen tapa
elää? Erottuuko uskova maailmasta tai
pitäisikö erottua? Tässä kristityllä on nähdäkseni kiusaus ajautua joko tien
vasemmalla tai oikealla puolella olevaan kuoppaan. Siellä missä moraali saa
kovin keskeisen sijan, voidaan tulla armottomiksi toisia kohtaan. Toisaalta kilvoittelijan
vaarana on mukautua tämän maailman menoon. Paavalin mukaan kristityn tulisi
muuttua ja uudistua mieleltään, jotta hän osaisi arvioida, mikä on Jumalan
tahto (Room.12:1-2).
Tässä ajassa on paljon sellaista, joka vetää ihmisiä
kauemmaksi Jumalasta ja hänen tahdostaan. Siksi kilvoitukseen kuuluu
säännöllinen sanan tutkiminen ja rukouselämä. Ilman niitä emme uudistu
mieleltämme vaan mukaudumme vääjäämättä yleiseen mielipiteeseen.
Näin tullaankin kristittynä elämisen arkisten rutiinien
äärelle. Kuinka usein luet Raamattua ja menet sanan kuuloon? Käytkö
jumalanpalveluksessa ja ehtoollisella säännöllisesti? Varaatko aikaa rukoukseen
vai rukoiletko vain silloin, kun tunnet siihen erityistä halua?
Realismia on se, että emme tule saamaan aikaan uskonelämän
hoitamiseen, vaan se on otettava. Toisaalta tärkeässäkään asiassa moittimisella
ei välttämättä saada muutosta aikaan. Itse olen tavannut ajatella, että esim. aamun
hiljainen hetki on verrattavissa aamiaiseen. Aamuateria antaa energiaa päivään,
jota ilman tulen huonosti toimeen. Jotakin samaa on armovälineiden käytössä: ne ravitsevat ja
antavat voiman kunkin päivän
kamppailuun.
Näissä asioissa pätee vanha viisaus: varjele tapaa, niin
tapa varjelee sinut.
-------------
Tämä on Lyhyt uskonoppi -kirjoitussarjan viimeinen jakso. Aiemmat jaksot löytyvät "Kirkkoherran kynästä" -palstalta. Kirjoitusten pohjana olevat Miniripari -podcastit ovat myös edelleen kuunneltavissa, linkki Hämeenkyrön seurakunnan kotisivuilla. Podcastit
löytyvät myös Spotify-sovelluksesta hakusanalla ”Miniripari”.
