Nikean uskontunnustus 1700 vuotta

Jokaisessa jumalanpalveluksessa lausutaan uskontunnustus. Me olemme tottuneet käyttämään apostolista uskontunnustusta, joka on alkuaan kastetunnustus. Siinä sanoitetaan pähkinänkuoressa Raamatun opetuksen ydin, joihin kristityksi kastettava tunnustautui.

Virsikirjan takaosan liitteistä löydämme myös Nikean uskontunnustuksen, joka on edellistä pitempi ja vaikeammin ymmärrettävänkin tuntuinen. Se on saanut muotonsa Nikean (v. 325) ja Konstantinopolin (v. 381) ekumeenisissa kirkolliskokouksissa. Siinä on enemmän yksityiskohtia ja erittelyä. Jeesuksesta sanotaan esimerkiksi, että hän ”on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua.”

Prof. Miikka Ruokanen toteaa Nikean uskontunnustusta käsittelevässä kirjoituksessaan, että se on ainut kaikkien kirkkojen hyväksymä uskontunnustus. Siksi se on koko kristikunnan tärkein opillinen uskon ilmaus. Sen tehtävänä oli myös torjua sellaiset harhat, jotka leikkasivat Jeesuksesta pois joko jumaluuden tai ihmisyyden. ”Jeesus on täysi Jumala ja täysi ihminen. Tässä on kristinuskon suurin ja vaikeimmin käsitettävä salaisuus.”

Järkemme kannalta merkillinen salaisuus on myös kolminaisuus. Puhumme Jumalasta Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä tai Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä. Ja kuitenkaan emme usko kolmeen Jumalaan.

Tammikuussa teologisilla opintopäivillä Kauniaisissa luennoinut prof. Phillip Cary summaa Nikean tunnustuksen kolminaisuusopin seuraavalla  tavalla. Ilman vaikeita teologisia termejä, kuten ”olemus” tai ”persoona”, voidaan sanoa, että

1: Isä on Jumala.
2. Poika on Jumala.
3. Pyhä Henki on Jumala.

4. Isä ei ole Poika.
5. Poika ei ole Pyhä Henki.
6. Pyhä Henki ei ole Isä.

7. On vain yksi Jumala.

Tiivistelmä ei napakkuudestaan huolimatta avaudu järjellemme. Uskontunnustuksia, niin apostolista kuin Nikean uskontunnustusta, kannattaakin lähestyä kuten salaisuutta, jota emme voi ottaa hallintaan. Ne kutsuvat pikemminkin ylistämään kuin ymmärtämään. Jumala on salattu, emmekä me voi edellyttää, että Jumala on täysin ymmärrettävissä.

Nikean uskontunnustuksen juhlavuosi näkyy jumalanpalveluksissamme siten, että tulemme käyttämään sitä apostolisen uskontunnustuksen ohella. Nikean uskontunnustus lausutaan mm. tulevana sunnuntaina 19.1. Mäntyrinteen kappelissa klo 10 pidettävässä messussa.

Tervetuloa mukaan juhlaan!

 

Joosefin "aviokriisi" ja meidän kriisimme.

  Pyynnöstä julkaistaan kirkkoherran saarna Marian puoliso Joosefin "aviokriisistä", joka voi auttaa meitä omissa kamppailuissamme. 

SAARNA 4. ADV.  2024 MATT. 1:18-24

 Raamatusta löytyy useita miesten kasvukertomuksia. Voimme lukea esimerkiksi Jaakobista, Joosefista ja Mooseksesta. Tänään pääsemme kulkemaan hetken Marian puoliso Joosefin matkassa. Hän joutui kohtaamaan suuren kriisin elämänsä ydinalueilla, parisuhteessa. Oli kyse toisen luotettavuudesta. Koska me luemme joulukertomuksia varsin romanttisten silmälasien läpi, saatamme olla sokeita niiden karheille yksityiskohdille. Kertomus Joosefista ja hänen selviytymisestään sopisi teemansa puolesta mainiosti moniin aikakauslehtiin. Julkkisten parisuhteisiin liittyvät kiemurat ovat varmaankin luetuinta ainesta näissä lehdissä.

 Joosef siis joutui kohtaamaan kysymyksen uskottomuudesta. Kihlaus oli tuon ajan yhteiskunnassa yhtä sitova kuin avioliitto. Oli suuri onnettomuus ja häpeä, jos kihlattu morsian olikin jo raskaana. Joosef  oli kunnon mies, eikä halunnut järjestää asiasta skandaalia. Hän päätti hoitaa asian kaikessa hiljaisuudessa. Voisimme sanoa, että hän päätti käyttäytyä tässä asiassa kuten mies. Hän halusi pelastaa sen, mikä oli pelastettavissa. Hän alkoi orientoitua uudelleen ja pyrki jatkamaan elämää. Tämä oli hänen ratkaisunsa. Samaan tulokseen päätyvät monet myös nykyaikana. Ainakin silloin, jos uskottomuus on toistuvaa. Toiset taas pyrkivät jatkamaan yhteiselämää ja pyrkivät rakentamaan uudelleen sitä, mikä on mennyt rikki. Kumpikaan tie ei varmaankaan ole helppo. Elämä ei ole mustavalkoista, vaan ratkaisuja joudutaan usein etsimään kahden huonon vaihtoehdon väliltä.

 Kriisit ja uhat kohtaavat meitä kaikkia jossakin muodossa. Parisuhteeseen tai sen puutteeseen liittyvien kamppailujen  lisäksi joudumme kohtaamaan muunkinlaisia kriisejä. Kristittynä eläminen ei merkitse sitä, että välttyisimme niiltä. Sen on varmaan jo kokemuskin osoittanut. Tästä myös meidän Herramme puhuu vertauksessaan kahdesta rakentajasta. Sateet, tulvat ja myrskyt koettelevat jokaisen elämän rakennusta. Niistä saavat osansa yhtä lailla hurskaat ja jumalattomat.

 Silloin, kun meidän elämäämme iskee myrsky, koetteille joutuu ennen muuta usko Jumalan hyvyyteen ja huolenpitoon. Sinä olet ehkä joutunut kamppailemaan pitkäänkin, jopa vuosikymmeniä vaikeiden asioiden kanssa. Tiedät, kuinka toivottomuus ja kyynisyys tahtovat pyrkiä valtaan. Lisätaakaksi tulee oma heikkous ja sielunvihollisen syytökset omassatunnossa. Silloin, kun on itse heikoilla, vihollinen on kohta kimpussa ja painaa päälle. Kuinka sammutamme pahan palavat nuolet ja kestämme koetuksessa? Periksi antaminen on tällaisina aikoina todellinen uhka.

 Joosefin kohdalla asiat ratkesivat Jumalan antaman ilmestyksen kautta. Hän sai ylhäältä valoa synkkyyteensä ja pääsi näkemään asiat uudesta perspektiivistä. Tässä olikin kyse jumalallisesta suunnitelmasta. Meidän ei kuitenkaan pidä odottaa, että Jumala lähestyisi meitä unien kautta tai jollakin muulla poikkeuksellisella tavalla. Sellaisesta ei ole takeita. Sen sijaan meidän on syytä syventyä Raamatun sanaan. Se kertoo meille, että Jumala kuljettaa omiaan usein kärsimyksen ahjon läpi. Apostoli Paavali kirjoittaa – epäilemättä omiin kokemuksiinsa nojautuen: ”Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa.” On asioita, jotka pitää tietää, silloin kun ahdistukset ja muut raskaat tunteet valtaavat mielen – nimittäin, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä.

 Näin Jumalan sana voi rohkaista meitä ja avata meille uuden näkökulman kovalta tuntuvan todellisuuden keskellä: entäpä jos tie, jota nyt kuljen onkin juuri Jumalan tie, kuten oli asia Joosefin kohdalla. Ehkäpä minussa luodaan parhaillaan kestävyyttä. Sanan pohjalta rohkenemme uskoa: olen kaikesta huolimatta Jumalan käsissä. Minulla on Vapahtaja, Jeesus, joka pelastaa minut kaikista synneistäni. Hän on lupauksensa mukaan minun kanssani joka päivä maailman loppuun asti. Sitä tarkoittaa tuo nimitys Immanuel, jonka Matteus liittää Kristukseen.

 Myös VT:n lukukappale muistuttaa Jumalan läsnäolosta.  Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi, hän on voimallinen, hän auttaa. Siksi ei pidä antaa käsien hervota. Joskus saattamme  tarvita sielunhoitajan apua, jotta voimme rohkaistua uskomaan Jumalan lupaukset omalle kohdallemme. Tämä on ainakin oma kokemukseni. Älä sinäkään arkaile kääntyä luotettavan kristityn puoleen silloin,  kun et itse näe tietä eteenpäin.

 Japanin kielessä sana kriisi muodostuu kahdesta merkistä, joista toinen tarkoittaa uhkaa ja toinen mahdollisuutta. Kriisi voi olla myös mahdollisuus kasvuun. Ehkä on niin, että me emme kasvakaan uskossa millään muulla tavalla. Heprealaiskirjeestä luemmekin: ”Teidän kärsimyksenne on kasvatusta. Jumala kohtelee teitä omina poikinaan. Onko sellaista poikaa, jota isä ei kurittaisi?” Tällaista kuritusta ei kirjeen mukaan pidä väheksyä eikä sen pitäisi myöskään antaa masentaa. Tämä vaara on kuitenkin todellinen. Väsymisen ja katkeroitumisen voi estää vain se, että otamme kaiken Jumalan kädestä ja heittäydymme koko painollamme Jumalan lupausten varaan.

 Heprealaiskirjeen kirjoittaja jatkaa opetustaan sanoilla, jotka jokaisen kannattaa painaa mieleensä: ”Vaikka kuritus ei sitä vastaan otettaessa koskaan tunnu iloiselta vaan ikävältä asialta, se lopulta antaa näin valmennetuille hedelmänsä: rauhan ja vanhurskauden.” Huomaa sana ”lopulta”. Jos elät nyt pimeydessä, odota sittenkin aamua. Se tulee aikanaan, jos et hellitä, vaan pidät kiinni Jumalan lupauksista. Yksi tällainen lupaus on päivän UT:n lukukappaleessa. ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen anoen ja kiittäen Jumalan tietoon.

Huomaa sana ”mistään”. Kaikissa asioissa on lupa ja mahdollisuus kääntyä Jumalan puoleen. Vaikka tilanne ei heti muuttuisikaan, on mahdollista löytää lepo Jumalassa. (Tätä Lutherkin tarkoittaa selittäessään yli ymmärryksen käyvää rauhaa. Ymmärryksen mukainen  rauha on sellainen, että tilanne muuttuu, ja siksi löytyy sisäinen rauha. Yli ymmärryksen käyvä rauha voidaan löytää ahdingonkin keskellä. Elämä on arvaamatonta, siinä ilot ja surut, toivo ja toivottomuus, valo sekä pimeys vaihtelevat alati. Siksi tarvitsemme yli ymmärryksen  käyvää rauhaa. Tällaisen  rauhan Jumala lupaa.)

 ”Unesta herättyään Joosef teki niin kuin Herran enkeli oli käskenyt ja otti Marian vaimokseen.” Jumalan ilmoituksen valossa Joosefin kipeä elämäntilanne tuli kokonaan uuteen valoon. Hän tyyntyi ja jatkoi elämäänsä yhdessä Marian kanssa. Ei heillä kyllä ollut helppoa jatkossakaan. Edessä häämötti jo pakolaisen osa vieraassa maassa. Mutta sielläkin Herra oli heidän kanssaan ja piti heistä huolen. Rohkaiskoon nämä Joosefin vaiheet niin meitä miehiä kuin teitä naisiakin panemaan toivomme niihin sanoihin, jotka profeetat,  apostolit ja Herra itse ovat lausuneet. Ne pysyvät silloinkin, kun kaikki muu horjuu. Ne lahjoittavat  anteeksiantamuksen  ja hyvän omantunnon. Ne tuovat  tulevaisuuden ja toivon.

 

 

VALMISTU HERRAN KANSA

 Olin opiskeluaikanani vuoden Itä-Saksassa, jossa yhteiskunta suitsi uskontokasvatusta. Tarina kertoo, kansalaisesta, joka pysähtyi joulun aikoihin tavaratalon näyteikkunan eteen, jossa oli seimiasetelma. Hän  tokaisi itsekseen: ”Kaikkeen se uskontokin nykyään sekoitetaan”.

Alueella, jossa Luther aikanaan vaikutti, puhalsivat kovin toisenlaiset tuulet. Mennäänkö Suomessa samaan suuntaan? Olemmeko muutamien sukupolvien jälkeen tilanteessa, jossa jossa kristillinen usko koetaan sopimattomana ja halutaan työntää marginaaliin?

 Julkisuudessa on ollut tapaus, jossa hämeenlinnalainen äiti vaatii korvausta siitä, että hän lapsensa kuuli Jumalasta kertovan laulun. Pointti tässä oli se, että koulu ei ollut informoinut asiasta riittävän selkeästi etukäteen. Myönnetään, moniarvoisessa yhteiskunnassa tulee olla pelisäännöt, joiden mukaan toimitaan.

Tapaus on kuitenkin esimerkki siitä, että uskonnonharjoitukseksi tulkittava toiminta koulumaailmassa ja ehkä laajemminkin yhteiskunnassa on joutumassa entistä ahtaammalle. Vaikka hartauksia saa periaatteessa järjestää, asia menee käytännössä vaikeaksi. Hartauksia vastaavien tilaisuuksien järjestäminen voi olla työlästä.

Ikävä asia tässä on myös se, että kanteluiden pelossa ruvetaan varomaan kaikkea kristilliseen uskoon vivahtavaa. Esimerkkinä voidaan mainita kirkkonummelaisen koulun rehtori, joka peruutti Händelin Messias-oratorion esityksen siinä olevien uskonnollisten viitteiden takia.

Itä-Saksassa kirkkojen toimintaa kontrolloitiin. DDR on historiaa, mutta monissa maissa kirkot ovat edelleen ahtaalla ja kristittyjä vainotaan. Me täällä Suomessa saamme kuitenkin edelleen kokoontua rauhassa kirkkoihimme. Emme kuitenkaan voi tuudittautua ajatukseen, että näin tulee ilman muuta jatkumaan. Hyvä ja paha, totuus ja valhe, valo ja pimeys käyvät taistelua keskenään.

Tuttu adventtivirsi alkaa sanoilla ”Valmistu Herran kansa, nyt vastaanottamaan.” On kyse Vapahtajan vastaanottamisesta. Meillä on vielä mahdollisuus tulla yhteen, kuulla sanaa, rukoilla ja mennä  ehtoolliselle. Siis tulla niiden armonvälineiden osallisuuteen, joiden kautta usko syntyy ja vahvistuu.

Mutta meidän on myös valmistauduttava siihen, että kristittynä eläminen voi täällä kotimaassakin käydä aiempaa vaikeammaksi. Siksi on otettava vakavasti Pietarin kehoitus: ”Pyrkikää - - - yhä innokkaammin tekemään lujaksi kutsumuksenne ja valintanne. Kun näin teette, te ette koskaan lankea.” (2.Piet. 1: 10)

Tähän liittyen yksi konkreettinen asia kutsuna uskonharjoitukseen. Adventin aikana on mahdollisuus osallistua aamurukouksiin Isopappilassa. Mitäpä, jos tulisit kerran kokeilemaan. Aamurukoukset pidetään torstaisin 5., 12. ja 19.12. klo 8 - 9. Sitten juodaan aamukahvit.

Tämä on valmistautumista kummassakin edellä mainitussa merkityksessä. Pientä ponnistusta tämä kyllä vaatinee, sillä hidas ja haluton luonto panee hanttiin. Mutta rohkaisisin sittenkin kokeilemaan. Ounastelen, että olet aamurukouksen jälkeen virkeämpi kuin jos olisit jäänyt kotiin.

ONKO REPUSSASI YLIMÄÄRÄISTÄ KANNETTAVAA?

Seurakuntamme teki lokakuun alussa matkan Lappiin, Kairosmajalle. Ohjelmaan kuuluivat päiväretket lähimaastoon ja -tuntureille, esim. Soutajalle. Aamulla tehtiin eväät ja täytettiin termospullot. Pienempikin reppu riitti, sillä niitä täytettiin vain yhden päivän matkaa varten. Pitemmällä vaelluksella täytyy kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä kaikkea pakataan mukaan. Raskaan rinkan kanssa vaellus on vaikeaa.

Kristityn elämää voidaan pitää myös eräänlaisena vaelluksena. Mitä tälle matkalle pitäisi pakata? Koska matka on koko elämän pituinen, kysymys on tärkeä. Sekin on todettava, että meidän reppuumme voi sellaistakin kannettavaa, jota emme ole itse sinne  laittaneet. Mutta jotta jaksaisimme loppuun asti, on repun paino pyrittävä pitämään kohtuullisena. Mitä tämä voisi olla käytännössä?

Ravintoa matkalla pitää olla. Sana, rukous, seurakuntayhteys, ehtoollinen. Siinä on niitä eväitä, joiden varassa  uskonelämä syntyy ja säilyy tai joiden puutteessa se vääjäämättä kuihtuu. Väheksyä ei pidä myöskään ”jokapäiväistä leipää”, joihin Luther laskee ruoan ja juoman lisäksi mm. kodin, omaisuuden, rauhan, terveyden, puolison, ystävät, luotettavat naapurit. Siinä määrin kuin se meistä riippuu, on hyvä vaalia ja suojella kaikkea tätä. Kaikkea ei pidä hengellistää, ajallisellakin elämällä on arvonsa.  

Tärkeätä olisi myös oppia tyhjentämään reppua. Elämä tuo mukanaan huolia ja murheita, sille emme voi mitään. Mutta miten voisimme päästä niistä eroon tai miten voisimme ainakin välttyä niiden kasvamiselta sellaiseksi kuormaksi, joka käy ylivoimaiseksi? Tällaisen taidon omaavaa voitaisiin syystä pitää vähintään yhtä onniteltavana kuin lottovoittajaa.

Raamatussa puhutaan paljonkin huolista ja murheista, ja ne nähdään realiteettina. Mutta samalla meitä kuitenkin kehotetaan: ”Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen.” (1. Piet. 4:7). Samantapainen rohkaisun sana löytyy myös kirjeestä filippiläisille (Fil. 4:6-7). Kristityn onkin opeteltava siirtämään elämän tuomat moninaiset taakat Kristuksen harteille. Saamme ja meidän myös tulee luovuttaa mieltämme painavat asiat rukouksessa hänen hoidettavakseen. Hän on luvannut pitää meistä huolen.

Elämän vaelluksella repussa täytyy olla ravintoa. Täytyy muistaa tankata, jotta energia ei lopu kesken. Mutta aivan yhtä tärkeää on ottaa pois sinne kertyvää ylimääräistä kannettavaa.

 

 

Lyhyt uskonoppi 6: Eläminen kristittynä

Samoin kuin ihmisen elämään yleensä myös kristittynä elämiseen kuuluu oppimisen ja kasvamisen haaste. Pieni lapsi on suloinen, mutta jokelteleva ja konttaava 10-vuotias olisi kipeää katsottavaa. Kasvu kuuluu elämään.

Samalla on muistettava, että kristittynä kasvamisen suunta poikkeaa siitä, mitä ihminen luonnostaan ajattelee. Tähän liittyy Johannes Kastaja sana Jeesuksesta: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.”

Kasteen ja uskon kautta ihminen syntyy uuteen elämään, jonka on määrä vahvistua ja saada enenevässä määrin tilaa ihmisessä. Kysymyksessä on Kristuksen elämä meissä. Hän synnyttää uskon ja pitää sitä yllä. Toisaalta kristityn kutsumus on kilvoitella – sana tulee kilpailemista merkitsevästä kreikan sanasta.

Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka Kristus on uskon alkaja ja täyttäjä, ihmisen on urheilijan tavoin syytä harjoittaa itseään uskossa. On valvottava ja rukoiltava, jotta uskon kohde ja päämäärä pysyisivät näköpiirissä eikä matka keskeytyisi. Tämä on tie, jolla elävä usko säilyy - ei lakihenkisyyttä.  

Uskon ohella toinen tärkeä kristittynä elämiseen liittyvä sana on rakkaus. Suhteessa Jumalaan saamme elää lapsenomaisessa luottamuksessa Jumalan armoon. Tätä on usko. Suhteessa lähimmäisiimme meitä puolestaan velvoitetaan toimimaan heidän parhaakseen. Tätä on rakkaus.

Toisin kuin uskossa tässä ei ole lepäämisen vaan aktiivisen toiminnan paikka. Eron tekeminen on tärkeää sen vuoksi, ettemme pyrkisi kelpaamaan Jumalalle omien tekojemme perusteella. Toisaalta lähimmäinenkään ei saisi jäädä avutta.

Tämä vaara ei ole vähäinen, sillä ihminen on luonnostaan itsekäs olento. Kristittykin kantaa povessaan syntiturmelusta, vaikka se voi kuulostaa vanhanaikaiselta puheelta. Kristitty on samaan aikaan syntinen ja vanhurskas, kuten uskonpuhdistajamme Martti Luther asian ilmaisi.

Apostoli Paavalilla on myös painavaa sanottavaa tästä. Oma itsekäs luonto eli liha hangoittelee, jopa sotii, uudestisyntynyttä mieltä vastaan. Siksi se on ”upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen”, kuten katekismus opettaa.

Tämä on käytännössä valossa vaeltamista, syntien tunnustamista ja anteeksiantamuksen vastaanottamista. Rippiä ja sielunhoitoa ei kannata myöskään unohtaa - sen verran kovaa taistelua joudutaan ainakin välillä käymään. Itse olen saanut niiden kautta monesti rohkaisua.

”Vapauteen Kristus meidät vapautti.”  Omantunnon vapauden säilyttäminen kuuluu kristittynä elämisen edellytyksiin. Omatunto on alati vaarassa joutua orjuuden ikeeseen. Tässä sielunvihollinen ei säästä palavia nuoliaan saattaakseen kilvoittelijan orjallisen hengen valtaan. Tässä on otettava uskon kilpi ja ryömittävä heikkonakin Vapahtajan turviin. Kristityn vapauden eli hyvän omantunnon perustana ei voi koskaan olla mikään muu kuin Kristuksen sovitustyö.

Lutherilla on mainio kielikuva liittyen tähän omantunnon vapauden säilyttämiseen. Omatunto on kuin morsiuskammari, jossa ei saa olla muita kuin sulhanen ja morsian. Kristus on tämä sulhanen ja kristitty on morsian. Kuten kolmatta henkilöä ei ole soveliasta päästää häähuoneeseen, niin ei myöskään lakia saa päästää omaantuntoon.

Onko sitten olemassa jokin kristitylle ominainen tapa elää?  Erottuuko uskova maailmasta tai pitäisikö erottua? Tässä kristityllä on nähdäkseni kiusaus ajautua joko tien vasemmalla tai oikealla puolella olevaan kuoppaan. Siellä missä moraali saa kovin keskeisen sijan, voidaan tulla armottomiksi toisia kohtaan. Toisaalta kilvoittelijan vaarana on mukautua tämän maailman menoon. Paavalin mukaan kristityn tulisi muuttua ja uudistua mieleltään, jotta hän osaisi arvioida, mikä on Jumalan tahto (Room.12:1-2).

Tässä ajassa on paljon sellaista, joka vetää ihmisiä kauemmaksi Jumalasta ja hänen tahdostaan. Siksi kilvoitukseen kuuluu säännöllinen sanan tutkiminen ja rukouselämä. Ilman niitä emme uudistu mieleltämme vaan mukaudumme vääjäämättä yleiseen mielipiteeseen.

Näin tullaankin kristittynä elämisen arkisten rutiinien äärelle. Kuinka usein luet Raamattua ja menet sanan kuuloon? Käytkö jumalanpalveluksessa ja ehtoollisella säännöllisesti? Varaatko aikaa rukoukseen vai rukoiletko vain silloin, kun tunnet siihen erityistä halua?

Realismia on se, että emme tule saamaan aikaan uskonelämän hoitamiseen, vaan se on otettava. Toisaalta tärkeässäkään asiassa moittimisella ei välttämättä saada muutosta aikaan. Itse olen tavannut ajatella, että esim. aamun hiljainen hetki on verrattavissa aamiaiseen. Aamuateria antaa energiaa päivään, jota ilman tulen huonosti toimeen. Jotakin samaa on  armovälineiden käytössä: ne ravitsevat ja antavat voiman kunkin päivän  kamppailuun.

Näissä asioissa pätee vanha viisaus: varjele tapaa, niin tapa varjelee sinut.

-------------

Tämä on Lyhyt uskonoppi -kirjoitussarjan viimeinen jakso. Aiemmat jaksot löytyvät "Kirkkoherran kynästä" -palstalta. Kirjoitusten pohjana olevat Miniripari -podcastit ovat myös edelleen kuunneltavissa, linkki Hämeenkyrön seurakunnan kotisivuilla. Podcastit löytyvät myös Spotify-sovelluksesta hakusanalla ”Miniripari”.

 

 

 

OLYMPIALAISTEN OPETUS

Olympialaiset alkavat tulla päätökseensä. Kivahan kisoja on ollut seurata, vaikka suomalaiset eivät ole saaneet suuremmin tuulettaa.  On myös muistettava pitää omasta liikkumisesta huolta. Pelkkä penkkiurheilu ei kohota kenenkään kuntoa.

OIympialaiset voivat muistuttaa meitä siitä, että samoin kuin urheilijan myös kristityn elämään kuuluu päämäärätietoinen pyrkimys kohti tavoitetta. Perinteinen kristillinen sana ”kilvoitella” tarkoittaa itse asiassa juuri kilpailemista. Kilpaileminen edellyttää puolestaan säännöllistä harjoittelemista, muuten kisan tulos on etukäteen selvä.  

Kirjeessään korinttilaisille Paavali kirjoittaa: ”Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! ” Sitten apostoli jatkaa: ”Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman.” (1.Kor. 9. 24-25)

Tulevan pyhän kirkollisena aiheena on ”Itsensä tutkiminen”.  Se onkin sekä tervellistä että tarpeellista. Siinä määrin hitaita ja mukavuudenhaluisia olemme.  Vaikka henki on altis, liha on heikko. Ei Raamatussa suotta ole kehotuksia - ne ovat parhaaksemme tarkoitetut.

Olemme saaneet pyhässä kasteessa kutsun elämän tielle. Tämä on kutsu juoksuradalle, ei lippu katsomoon. Tästä kristityn nimiä kantavan on syytä muistuttaa itseään, ettei hän tyydy vain kirkon asioiden seuraamiseen, vaan on itsekin kilparadalla.

Nyt siis liikkeelle, olipa kunto parempi tai huonompi!

 

 

LYHYT USKONOPPI 5: MITÄ USKO ON?

 Usko kuuluu tunnetusti kristillisyyden peruskäsitteisiin, mutta mistä siinä oikein on kysymys? 

Usko on siinä mielessä hankala sana, että sillä erilaisia merkityksiä. Voidaan esim. pohtia olemassaolon perimmäistä luonnetta: uskotaanko Jumalan olemassaoloon. Voidaan miettiä, onko  jokin mahdollista: uskonko, että Jeesus on kävellyt vetten päällä. Joskus uskominen saatetaan asettaa tietämisen vastakohdaksi: ”Silloin, kun asioista ei voida tietää mitään varmaa, silloin on vain uskottava.”  Mikään näistä ei ole vielä kristillistä uskoa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Kristillisestä uskosta puhuttaessa on hyvä tehdä teologinen erottelu kahden eri asian välillä. On ensinnäkin ”usko, joka uskotaan” ja toiseksi ”usko, jolla uskotaan”. Ensin mainittu usko (teologiassa käytetään käsitettä fides quae creditur) merkitsee uskon sisältöä. Uskomme, että Jumala on ilmoittanut itsensä, minkä vuoksi hänestä voidaan sanoa jotakin. Uskomme perustuu tiettyihin tapahtuneisiin tosiasioihin, joista Uusi testamentti kertoo. Kristitylle usko ei ole tietämisen vastakohta tai jatke, vaan luottamista Raamatun sanaan. Usko tässä merkityksessä on ilmaistu esim. apostolisessa uskontunnustuksessa.

Jälkimmäinen (fides qua creditur) merkitsee puolestaan sitä uskoa, jolla kristitty tarttuu hänelle tarjottavaan pelastukseen. Tämä ei toki ole ristiriidassa uskon sisällön kanssa vaan pikemminkin edellyttää sitä. Tarkastelun näkökulma on kuitenkin ihmisessä ja siinä, mitä hänessä Jumalan vaikutuksesta tapahtuu. Kun joku esim. kertoo tulleensa uskoon, silloin puhutaan uskomisesta tässä merkityksessä. Tätä uskomisen puolta useimmiten tarkoitetaan, kun usko otetaan tarkastelun kohteeksi. Niin tehdään myös seuraavissa kappaleissa.

Luterilaisessa kirkossa korostetaan, että pelastus tapahtuu ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Tässä usko asetetaan ihmisen omien tekojen vastakohdaksi. Vaarana on, että uskostakin tehdään uusi suoritus tai ihmisessä oleva ominaisuus, jonka perusteella hän tulisi autuaaksi. Ihminen onkin taipuvainen etsimään itsestään uskoa voidakseen tukeutua siihen. Usko itsessään ei kuitenkaan pelasta, vaan Kristus, johon usko tarttuu. Jeesus Kristus on uskomisen asiassa se olennainen asia.  Usko pelastaa, koska se yhdistää syntisen ihmisen ja Vapahtajan.

Kristuksen ja uskon suhdetta havainnollistaa ajatus köydestä ja köyteen tarttuvista käsistä. Veden varaan ja hätään joutunut ihminen voi saada avun, jos hänelle heitetään köysi. Köysi on ulkopuolelta tuleva pelastuksen perusta. Köysi ei kuitenkaan auta, ellei siihen tartuta. Kristus on kuin köysi, joka tuo pelastuksen. Usko puolestaan on kuin tyhjät kädet, jotka tarttuvat köyteen. Tyhjät kädet sen enempää kuin  usko eivät itsessään pelasta, mutta kun  ne tarttuvat pelastavaan kohteeseen, silloin  saadaan apu. Ihminen siis pelastuu  uskon kautta Kristukseen, ei uskon perusteella.

Mutta tämän uskon syntymisessäkin ihmisen tarvitsee Jumalan apua. Ihminen voi ottaa litran maitoa kaupan viileäkaapista, mutta uskoa hän ei voi samalla tavoin ottaa itselleen. Usko on asia, jonka Jumala luo sanansa kautta, missä ja milloin hyväksi näkee. Samoin kuin ihminen syntyy ja synnytetään, samoin on myös uskon syntymisen laita. Prosessi voi olla lyhyempi tai pitempi, enemmän tai vähemmän tuskallinen. Tässä synnyttämisessä evankeliumin sanalla on keskeinen merkitys. ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana” (Room.10: 17). 

Uskomisen vaikeuden kanssa kamppailevaa voi rohkaista se, että sana paitsi julistaa Kristusta, myös vaikuttaa uskon ihmisessä. Ihmisen ei tule odottaa kokemuksia vaan lukea, kuunnella ja tarkastella sanaa Kristuksesta ja ottaa se omakseen – vaikka ei tuntisikaan voivansa uskoa.

Minua on tässä asiassa auttanut seuraava Öivind Andersenin Roomalaiskirjeen selityksen kohta: ”Älä unohda, että oikeus ottaa vastaan Sana ei ole siinä, että se elää meille, vaan siinä, että Jeesus antoi itsensä meidän puolestamme! Tällä tavalla pääset sisälle Jumalan pelastavaan voimaan. ”Kaikkialla, missä evankeliumia julistetaan, luetaan tai mietiskellään, Pyhä Henki vaikuttaa sydämissä. Ja siellä missä ei epäuiskossa käännytä pois, se tulee pelastamaan sen, joka sitä kuulee.”

(Kuuntele myös podcast "Miniripari 5" joko kotisivujen linkistä tai Spotify-sovelluksesta)